Vuonna 2009 maailman viimeinen kirjoituskonetehdas, intialainen Godrej & Boyce, ilmoitti lopettavansa tuotantonsa ja myyvänsä viimeiset 500 konettaan.

Tämä tapahtui vain 15 vuotta tehtaan kultakauden jälkeen. Silloin yritys valmisti kirjoituskoneita yli 150 000 kappaletta vuodessa.

Intiaa kutsutaan maailman suurimmaksi demokratiaksi. Paikalliset vitsailevat sen olevan myös maailman suurin byrokratia; jokainen intialainen on päivittäin tekemisissä erilaisten lomakkeiden ja hakemusten kanssa.

Kirjoitustaidottomat ja kouluja käymättömät maksavat kadunvarsikirjoittajille lomakkeiden täyttämisestä ja hakemusten kirjoittamisesta. Asiakkaiden määrä on vähentynyt sitä mukaa, kun ihmiset kouluttautuvat ja oppivat käyttämään tietokonetta.

Konekirjoituskoulun omistaja Satya Narayan, 45, arvioi yritystoiminnan pienentyneen kolmannekseen siitä, mitä se vielä muutama vuosi sitten oli.

Narayan joutuikin avaamaan koulunsa yhteyteen koulutarvikekaupan, jossa myy kaikkea pöytälaskimista purukumiin.  Siitä huolimatta asiakkaita on vähän. Koulu joutunee lopettamaan toimintansa minä päivänä hyvänsä.

”Miten tässä pitäisi selviytyä, kun pikkulapsillakin on kosketusnäyttötietokoneet”,  mies puuskahtaa katkerana.

Koulut lainaavat koneita koeviikolla

Narayanilla on kilpailija sadan metrin päässä. Shiva Typing -koulun omistaja Sudhir Lodha on toiveikkaampi yrityksensä suhteen, vaikka täälläkin oppilasmäärät ovat laskeneet 90 prosenttia koulun perustamisajoista.

”15 vuotta sitten näin, kuinka kadun varrella käräjätalon edessä työskentelevät konekirjoittajat veloittivat 10 rupiaa sivulta. Laskin, että tuollahan voisi rikastua”, Lodha kertoo.

Mies osti heti kaksi kirjoituskonetta ja alkoi opettaa muita. Tunnit alkoivat aamukuudelta ja päättyivät iltakymmeneltä. Enimmillään opiskelijoita oli päivittäin 350.

”Parhaina aikoina oppilaat jonottivat vuoroaan kadulla”, Lodha muistelee.

Ajat ovat muuttuneet, ja niin myös Lodhan bisnes. Nykyisin suurin osa intialaisten koulujen kokeista tehdään tietokoneilla, ja koeviikkojen aikaan kouluissa on huutava pula koneista. Tällöin koulut kääntyvät konekirjoituskoulujen puoleen, ja vanhoillekin koneille on kysyntää.

Muistona hyvistä ajoista Lodhalla on varastoissaan 65 kirjoituskonetta.

”Koulujen koeviikot ovat minulle vuoden vilkkainta aikaa. Veloitan kouluilta 2000 rupian tuntivuokraa per kone. Koejakson aikana tienaan vähintään 200 000 rupiaa päivässä”, mies hymyilee.

Näillä summilla sopii kehuskella, tarkoittaahan se noin 2 500 euron päivätienestiä.  Käsistään taitava Lodha on myös opetellut huoltamaan koneensa itse, jottei huollosta tarvitse maksaa.

Koeviikkojen ulkopuolella Shiva Typing -yritys seisoo miltei tyhjillään. Tällöin Lodha pyörittää remonttifirmaa ja Sonya-vaimo opettaa harvoja kurssilaisia.

Myös pariskunnan kaksi lasta viettävät paljon aikaa vanhempiensa työpaikalla. 3-vuotias Samrat pitää kovasti koneilla leikkimisestä ja yrittää kirjoittaakin jo itse.

”Luulen, että hän oppii lukemaan aika pian. Kiinnostus kirjaimia kohtaan näyttää aika suurelta”, isä arvelee.

Lisäpisteitä konekirjoitustaidosta

Moni konekirjoituskurssin käynyt nuori kertoo havittelevansa valtion työpaikkaa. Intian valtava byrokraattinen koneisto on hidas muuttumaan. Jos pääsee osaksi sitä, voi elää suhteellisen huoletonta elämää.

Jos on lähtöisin köyhistä oloista, voi työpaikka pikkukaupungin juna-aseman päällikön apulaisena tuntua lottovoitolta. Työnhaussa konekirjoitustaito onkin valttikortti. Se painaa enemmän kuin tietokoneosaaminen, sillä maaseudulla ja pikkukaupungeissa ei aina ole sähköä.

Monet nuoret haaveilevat puhelinpalvelutyöstä. Harvalla on kuitenkaan varaa ostaa  tietokonetta. Näin urapolku kulkeekin konekirjoituskoulun kautta.

Joillakin oppilailla motiivi konekirjoitusopinnoille on erikoisempi. Lukuvuoden aikana koulussa pitää kerätä tietty määrä opintopisteitä. Jos on jo oppinut kymmensormijärjestelmän tietokonetta käyttäessään, voi konekirjoituskurssin suorittaa muutamassa päivässä – ja saada helppoja opintopisteitä. Kurssimaksut ovat varsin maltillisia: kuukauden kestävästä kurssista veloitetaan 200 rupiaa eli noin kolme euroa.

”Hyvä kurssiarvosana nostaa myös keskiarvoa. Hyvällä keskiarvolla pääsee arvostettuun yliopistoon”, paljastaa kokeen juuri läpäissyt 18-vuotias Tamanna Pawar. Hän näyttää virheetöntä koepaperiaan, jossa näkyy pitkiä rivejä hindiä.

Kokeessa pitää osata kirjoittaa sekä hindiä että englantia. Aluksi hindi aiheutti Pawarille vaikeuksia, mutta kun hän oppi kirjainten sijainnin näppäimistöllä, loppu olikin helpompaa kuin englanti.

Pawar haluaa opiskella kirjanpitäjäksi, muuttaa kaupunkiin ja löytää työpaikan isossa yrityksessä. Miljoonan asukkaan Jodhpur on maan mittakaavassa pikkukaupunki, Intian Iisalmi. Pääkaupunki Delhi houkuttelee köyhiä nuoria. 

Koulu kuin dinosaurus

Nuorten kanssa Shiva Typing -koulun kurssilla istuu myös kolmekymppinen hoikka nainen, jolla on pelokas katse. Hän naputtelee konetta keskittyneesti piittaamatta melusta ympärillään.

Naisen oikeaa nimeä ei tiedä koulussa kukaan, täällä hän on Didi, ”sisko”. Didi ei halua kertoa taustastaan kenellekään, mutta sanoo uuden ammatin tuovan toivoa hänen vaikeaan elämäänsä.

Konekirjoituskoulua on jäljellä enää muutama viikko. Mitä nainen aikoo tehdä kurssitodistuksellaan?

”Pienissäkin toimistoissa tarvitaan sihteereitä”, Didi vastaa.

Sisään tulee äänekäs poikajoukko ja rauhallinen tunnelma on tipotiessään. Opettaja ei valita melusta, vaan näyttää iloitsevan jokaisesta sisääntulijasta.

Mutta kuinka pitkään Lodha suunnittelee pyörittävänsä koulua?

”Niin kauan kuin on kysyntää!” mies vakuuttaa.

”Ihmisillä voi olla mitä erikoisempia syitä opiskella täällä. Kenties seuraavaksi muotiin tulevat koneella kirjoitetut kirjat. Tai koneella aletaan naputella romanttisia kirjeitä vanhan ajan tyyliin. Tämä ei ollut ensimmäinen koulu näillä kulmilla, mutta siitä tuli ainoa, joka jäi jäljelle. Tuntuu hienolta omistaa tällainen dinosaurus.”