Jouluajan lounaalla istun tätini kattamaan pöytään. Hän on 85-vuotias ja yhä vetreässä kunnossa. Ennen jälkiruokaa hän näyttää lapsilleni mitaleita, joita hän on pokkaillut nuoruutensa hiihtokilpailuissa. Jos kotityöt eivät olisi imaisseet kymmenlapsisen evakkoperheen toiseksi vanhinta tytärtä, hän olisi todennäköisesti pärjännyt hyvin urheilijana. Ainakin hän olisi päässyt oppikouluun. Ei päässyt. Yksi nuoremmista siskoista pääsi, ja se tuntuu tädistä katkeralta vieläkin. Kaksi nuorinta siskoa taas viettivät sotalapsuuden Ruotsissa. Aihe on niin kipeä, että sisarukset ovat alkaneet puhua siitä vasta hiljattain.
Mietin tätä – puutetta, elämän vääjäämättömyyttä ja vaihtoehtojen vähyyttä, kun luin Marie Kajavan ja Jarkko Virtasen tähän numeroon tekemän kuvareportaasin Äidiltä tyttärelle (s. 28–35). Se kertoo kotitaloustöiden periytymisestä Intiassa. Aiheesta väitellyt tutkija Päivi Mattila sanoo, että vaikka koulutus Intiassa on lisääntynyt ja yhä useampi köyhä on käynyt koulun, tytöt edelleen aloittavat palvelijan työt omaa perhettään auttaakseen. Vaikka moni vanhempi toivoo lapsensa pääsevän kouluun, elämä vaatiikin rahaa hautajaisiin tai myötäjäisiin.
Nibha Kerketta, 20, aloitti palvelijan ammatin lapsena, aivan kuten äitinsä Sushila Kerketta, 35. Niin myös hänen äitinsä, yli 60-vuotias Phoolmoni Kachhap.
Kotitaloustyöntekijän työt periytyvät Intiassa usein äidiltä tyttärelle. Kun Phoolomi Kachhapin mies kuoli 25 vuotta sitten, hän joutui ottamaan kaikki viisi lastaan mukaansa työpaikalleen. Lähistöllä ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa häntä lastenhoidossa.
Kaikki edellä mainitun perheen jäsenet ovat aloittaneet koulun ja lopettaneet sen, koska perhe on tarvinnut lisätuloja. ”On myös eräänlainen initiaatio, että äiti tai isoäiti ottaa tytön mukaan töihin ja tämä oppii taidot”, Mattila sanoo.
Ei ole kovin kauan siitä, kun Suomessakin lasten työllistäminen on ollut vallitseva käytäntö. Ei se ole itsestäni katsottuna kuin yhden sukupolven päässä. Lapset ovat aloittaneet työn teon varhain, kouluja on käyty usein vain minimi. Isäni puoleisessa lähisuvussa olen ensimmäisiä akateemisia naisia.
Äitini puolelta olen saanut toisenlaisen esimerkin: Viipurissa vuonna 1902 syntynyt isotätini oli filosofian maisteri, joka työskenteli rehtorina, kustannustoimittajana ja kääntäjänä. Mutta kuten arvata saattaa, hän olikin perheetön nainen, ajan kielellä ”neiti-ihminen”. Akateeminen perheenäiti ei siis ole kovin vanha käsite. Isotätini tuki talou-dellisesti pienen lapsen kanssa leskeksi jäänyttä pikkusiskoaan, mummiani. Oli äidilleni kuin isä.
Sukuni naisten elämää pohtiessani olen taipuvainen ajattelemaan kuten Mattila. Hän korostaa, ettei koulutuksen puute, ammatin periytyvyys tai tässä tapauksessa kotitaloustyön tekeminen ole sinällään hyvä tai huono asia. Paha on tunne siitä, että ei ole vaihtoehtoja. Että ei itse saa valita.
Oman sukupolveni suomalaisilla vaihtoehtoja on ollut, myös naisilla. On saanut valita. Pienikin kurkkaus historiaan osoittaa, että se on ihan ihmeellisen uusi asia.