Nepalissa pidettiin marraskuussa vaalit. Edellisen kerran vaalit järjestettiin maan kuninkaan syrjäyttämisen jälkeen vuonna 2008. Niissä valittu perustuslakikomitea epäonnistui työssään, eikä Nepalissa ole tällä hetkellä toimivaltaista hallitusta.
Vaalit saivat minut palaamaan muistoihini, syksyyn 2010. Asuin tuolloin Katmandussa, ja lähdin Sindhulin maakuntaan haastatellakseni sisällissodan kokeneita lapsia ja nuoria.
Tapasin Rabienin. Hän oli 22-vuotias, entinen sissitaistelija.
Nuori mies saapui vanhemman puoluetoverinsa kanssa tyypilliseen nepalilaiseen teehuoneeseen. Valaistus oli hämärä eikä oranssiksi maalattu rosoinen tiiliseinä lisännyt paikan viihtyisyyttä. Istuimme, joimme teetä ja kuuntelin Rabienin kokemuksia sodasta.
Nuori mies kertoi tarinansa hämmästyttävän tyynesti.
Hän kertoi lähteneensä kotoaan 16-vuotiaana ja liittyneensä maoistien kansanarmeijaan kyllästyttyään epäoikeudenmukaisuuteen ympärillään.
Kysymystäni lapsen osallisuudesta sotaan hän ei ymmärtänyt. Rabien ajatteli olleensa tarpeeksi vanha ja kypsä päättämään liittymisestään sissijoukkoihin.
Nuorukaisen kasvot pysyivät ilmeettöminä koko haastattelun ajan.
”Kyllä, tapoin ihmisiä. En kadu sitä. Sotiminen oli silloin oikein. Nyt haluan edistää vallankumousta rauhanomaisin keinoin”, hän puheli.
Käteni tärisivät kirjatessani yksityiskohtia Rabienin käymistä taisteluista ja kuolleista ystävistä. Olimme samanikäisiä, minä kokematon toimittajanalku.
Rabien oli vakaa ja varma, joi rauhallisesti toisen kupin teetä. Hänen kätensä eivät tärisseet.
Kohteliaisuuksien jälkeen poistuimme teehuoneesta aurinkoiseen ulkoilmaan. Minua paleli, enkä päässyt irti kysymyksestä, voisinko itse olla nuoren sissin paikalla.
Jos olisin kokenut saman sorron ja epäreiluuden, olisinko minä päätynyt kertomaan toimittajalle, miltä tuntuu tappaa ihmisiä?
Tuosta tapaamisesta on kulunut nyt kolme vuotta, Nepalin sisällissodasta seitsemän. Rabienin täydellinen varmuus ja usko asiansa oikeutukseen hämmentävät minua yhä. Samaan aikaan ymmärrän häntä: jos on tappanut ihmisiä vallankumouksen puolesta, kuinka voisi myöhemmin epäillä tappamisen oikeutusta?
Tapaamisen herättämät ajatukset auttavat minua hahmottamaan Nepalin poliittisesti sekavaa tilannetta. Kuinka ihmiset, joiden teekuppi ei värähdä heidän kertoessaan tappaneensa toisia, onnistuvat sopimaan keskenään demokraattisen järjestelmän luomisesta?
Kuinka epäoikeudenmukaisten ja syrjivien rakenteiden tallomat ihmiset voivat saada äänensä kuuluviin?
Helppoa se ei näytä olevan.