Artikkelikuva
"Dokumentin kuvaaminen on kuin kiipeäisi Mount Everestille"

Kansanmurhaajan sielunmaisema

Mitä tapahtuu, kun rikoksista ei tuomita? Amerikkalainen dokumenttiohjaaja Joshua Oppenheimer teki elokuvan Indonesian unohdetuista massamurhista.

Neidot vaaleanpunaisissa röyhelöissä tanssivat ulos valtavan kalan suusta, violettina hohtavaa taivasta vasten. Miksi ihmeessä Indonesian massamurhista kertovassa dokumenttielokuvassa on kitschiä tihkuvia musikaaliesityksiä?

”Ne olivat Anwarin mielenmaisemia, hänen tapansa kertoa tarinansa”, vastaa ohjaaja Joshua Oppenheimer. 

Anwar Congo on The Act of Killing -elokuvan päähenkilö. Hän on tappanut satoja ihmisiä.

Congo oli Hollywood-elokuvia ihaileva pikkurikollinen, joka ennen tappajan uraa elätti itsensä hallitsemalla Medanin kaupungin pimeitä elokuvalippumarkkinoita.
Vuonna 1965 Indonesian kommunistipuoluetta syytettiin vallankaappausyrityksestä. Syytösten seurauksena kenraali Suharton johtama armeija kidutti ja tappoi muutaman kuukauden aikana satoja tuhansia kommunisteja tai heiksi epäiltyjä. Arviot uhrien määrästä liikkuvat puolesta miljoonasta miljoonaan. Apunaan armeijalla oli miliisejä ja gangstereita.

Murhaajista on tullut sankareita

Joshua Oppenheimer törmäsi aiheeseen sattumalta vuonna 2005 kuvatessaan elokuvaa Sumatran palmuöljyviljelmistä. Viljelmien työntekijöitä kalvoi pelko, joka esti heitä järjestäytymästä ammattiliitoiksi.

Pelon taustalla olivat vuoden 1965 tapahtumat. ”Useat työntekijät olivat uhrien jälkeläisiä ja asuivat samoissa kylissä tappajien kanssa.”

Yksikään tappajista ei ollut joutunut vastuuseen teoistaan – päinvastoin. Heitä juhlittiin sankareina.

Siksi uhrien jälkeläiset eivät halunneet puhua. Sen sijaan he ehdottivat Oppenheimerille, että tämä jututtaisi tappajia.

Tappajia ei pelottanut. He kertoivat mieluusti hirmutöistään, veivät Oppenheimerin tapahtumapaikoille ja esittelivät kidutusmenetelmiä.

Anwar Congo oli 41. haastateltava. Hänestä tuli elokuvan päähenkilö, koska hänen tuskansa oli niin pinnassa, sanoo Oppenheimer.

”Elokuva ei ole kovin hyvä väline sanoille, mutta siitä tulee tehokas, kun keho kertoo toista kuin sanat. Anwar ei pystynyt peittämään epäilyjään. Mennyt oli aina läsnä.”

Kivi kengässä

Ensimmäisessä kohtauksessa Anwar vie Oppenheimerin kattoterassille, esittelee onnellisesti hymyillen kehittelemäänsä teloitusmenetelmää ja tanssii lopuksi chachachata.

”Anwar tanssi niin kuin hänellä olisi ollut kivi kengässä. Minusta tuntui, että kuvasin rankaisemattomuuden allegoriaa. Näytin kohtauksen Anwarille, ja varauduin siihen, että hän lopettaisi homman siihen. Yllätyksekseni hän totesi olevansa huonosti pukeutunut ja ehdotti, että kuvaisin hänet uudelleen paremmin suunnitellussa kohtauksessa.”

Siitä alkoi viiden vuoden projekti. Anwar suunnitteli ja käsikirjoitti kidutuksista ja teloituksista kertovia kohtauk­sia, jotka hän esitti ystävineen kameran edessä. Kohtaus kohtaukselta Anwar hakee parempaa lavastusta ja tehokkaampaa maskeerausta, kokeilee useita rooleja, asettuu uhrin paikalle. Mitä enemmän hän hakee, sitä syvemmälle menneeseen hän uppoaa.

”Anwar yritti rakentaa itselleen elokuvallisen arven kaikilla niillä kohtauksilla.”

Siksi kohtauksia oli tehtävä lisää, ja taas lisää. Oppenheimer luonnehtii prosessia omakuvan maalaamiseksi.

”Anwarin tuska oli elokuvan moottori. Kunnes hän jossain vaiheessa ymmärsi, ettei pystyisi tuottamaan sekä kaunista että totuudenmukaista kuvaa tapahtuneesta.”

Empatiaa ja vastenmielisyyttä

Vaikka Anwar ei koskaan ole joutunut vastuuseen teoistaan, eikä tuskin koskaan joudukaan, hän ei pääse niitä pakoon. Tuon tietoisuuden kanssa on vain elettävä, ja kohtaus kohtaukselta se näkyy selvemmin Anwarin kasvoilta.

”Dokumentin kuvaaminen on kuin kiipeämistä Mount Everestille. Maisema avautuu silmien eteen vasta huipulta. Sitä ei arvaa etukäteen. En missään vaiheessa pitänyt elokuvan kuvaamista katarttisena prosessina, enkä pidä edelleenkään. Mutten myöskään ymmärtänyt, miten hirvittävän matkan Anwar joutuisi tekemään.”

Viiden vuoden kuluttua Oppenheimer­ lopetti kuvaamisen. Kaikki oli kerrottu. Hänellä oli yhteensä yli tuhat tuntia videokuvaa. Editoimiseen meni puolitoista vuotta.

Kuten kuvaukset, editointi oli jatkuvaa nuorallatanssia empatian ja vastenmielisyyden kanssa.

Kun Oppenheimer kuvasi paikallisia mafiosoja hakemassa suojelurahoja kiinalaiskauppiailta, hänen olisi tehnyt mieli laskea kameransa. Mutta tiimin indonesialainen jäsen pyysi jatkamaan. Kukaan ei ollut koskaan kuvannut yleisesti tiedossa olevia menetelmiä.

The Act of Killing on elokuva ennen kaikkea siitä, mitä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa rikoksia ei tuomita – vaan ihannoidaan.

Useat entiset tappajat kuuluvat paramilitääriseen Pancasila Youth -järjestöön, jolla on yhteyksiä poliittisiin päättäjiin. Oppenheimer sai kuvata varsin vapaasti, sillä rikosten rankaisemattomuus tarkoitti myös, ettei niissä ollut mitään salattavaa.

”Voidakseen elää tekojensa kanssa kansanmurhaaja tarvitsee hyväksyttävän syyn. Syyn etsiminen muuttuu helposti tekojen juhlistamiseksi. Ensi­silmäykseltä saattaa vaikuttaa, ettei mitään kaduta, vaikka kyseessä on nimenomaan ihmisyyden ja katumuksen merkki. Jos tekoja ei juhlittaisi, olisi vain elettävä sen kanssa, että on tappanut, ja se ajatus on sietämätön. Traagista tässä kaikessa on, että tappaminen lähestulkoon vaatii uutta tappamista osoituksena, ettei siinä ole mitään väärää.”

Kameran läsnäolo muovaa todellisuutta

”On turha teeskennellä, että kuvaisimme todellisuutta muokkaamatta sitä. Kyse onkin siitä, onko kuvaamamme todellisuus kohdehenkilöstä vilpitön oivallus vai ei”, toteaa ohjaaja.

Koska kameran läsnäolo muuttaa aina todellisuutta, Oppenheimer käyttää sitä hyväkseen. Juuri nyt hän on leikkaamassa Indonesian materiaalista toista elokuvaa, jossa kansanmurhan uhrin poika tapaa isänsä tappajan.

”Kameran läsnäolo oli koko prosessin lähtökohta. Ilman sitä tapaamista ei olisi ollut eikä sitä seuranneita keskusteluja olisi ikinä käyty.”

Kuluneen vuoden aikana The Act of Killing on palkittu lukuisilla elokuvafestivaaleilla eri puolilla länsimaita.

Indonesiassa elokuvaa on esitetty epävirallisesti sadoissa yksityisnäytöksissä – julkiseen levitykseen ei ole haettu sensuurin pelossa lupaa, sillä virallinen kielto tekisi elokuvan esittämisestä rikoksen. Sekä yleisö että lehdistö ovat olleet elokuvasta hyvin kiinnostuneita.

Häiritsevä tietoisuus

Heinäkuussa 2012 Indonesian kansallinen ihmisoikeuskomitea julkaisi oman raporttinsa vuosien 1965–66 tapahtumista ja luonnehti niitä rikokseksi ihmiskuntaa vastaan. Komitea vaatii virallisen tutkinnan käynnistämistä, tekijöiden saattamista oikeuden eteen ja kansallisen totuuskomission perustamista. Marraskuussa 2012 virallinen syyttäjä hylkäsi vaateet.

Oppenheimerilla ei ole enää asiaa Indonesiaan. Kuvausten jälkeen hän ei ole tavannut Anwaria, mutta yhteys on säilynyt.

”Anwar on hyvin ystävällinen ja miellyttävä ihminen. Silloin kun hän ei ole tappamassa ketään.”

Valmiin elokuvan Oppenheimer katsoi Anwarin kanssa Skypen kautta.  

«Elokuvan loputtua istuimme hiljaa pitkän tovin, kumpikin ruutumme edessä. Minusta tuntui, kuin olisin istunut Anwarin vieressä ja katsonut yhdessä hänen kanssaan pimeyteen. Hänen pimeyteensä.”

Sitten Anwar itki ja sanoi: ”Tämä elokuva kertoo totuudenmukaisesti, millaista on elää minuna.”

Katsoja lopettaa elokuvan häiritsevän tietoisuuden vallassa: jokainen meistä voisi olla Anwar.

The Act Of Killing 6.11. Yle TV2.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu