Suru kodin menettämisestä oli valtava. Keräsimme kivet vanhan betonitalomme raunioista”, sanoo Kachra ­Khoyla Achu.

Khoyla Achu asuu Kutchin aavikolla Intian ja Pakistanin rajamailla. Hän on kuuden lapsen isä ja 30 lapsen isoisä. Maanjäristyksen hän muistaa kuin eilisen, vaikka siitä on jo melkein kolmetoista vuotta.

Tammikuun 2001 järistys teki selvää heimokansojen asuttamasta Kutchin aavikosta. Vain kymmenen prosenttia alueen rakennuksista säilyi ehjänä.

Hallituksen ja avustusjärjestöjen suureksi hämmästykseksi säilyneet rakennukset eivät olleet moderneja betonirakennuksia, vaan lähes kaikki bungoja, perinteisiä pyöreitä savimajoja.

Khoyla Achun perhekin päätti rakentaa tuhoutuneen kodin tilalle bungan.

”Kun suru vähitellen hellitti, tilalle tuli ylpeys. Tuntui hyvältä olla rakentamassa betonitalon tilalle sellaista kotia, jonka muistin lapsuudestani.”

Paikallisten heimojen perinnemajat antavat hyvän suojan paitsi maanjäristyksiä myös aavikon äärilämpötiloja ja hiekkamyrskyjä vastaan.

Maanjäristyksen jälkeen avustusjärjestöt ja maan hallitus tukivat perinnetalojen rakentamista. Kaikki kotinsa menettäneet perheet saivat rahaa uuden talon rakentamiseen – kunhan se oli bunga.

”Ennen elimme omillamme. Heimomme elämäntyyliä halveksuttiin. Mutta maanjäristyksen jälkeen katseet kääntyivät tänne. Osasimme jotain, mistä oli muillekin iloa”, perheen poika Beejal Bhai Achu sanoo.

Perhe kuuluu kastittomiin harijaneihin, jotka ovat aina asuneet bungoissa. Vaikka Intian viranomaiset käyttävät kastittomista nimitystä dalit, ”koskemattomat”, Mahatma Gandhin kotiseudulla Gujaratissa kastittomat käyttävät itsestään Gandhin antamaa nimitystä harijan.

Lantaa ja savea seiniin

Ne intialaiset, jotka pitävät harijaneja likaisina, ovat tuskin käyneet näiden kodeissa. Kodin puhtaudesta ei tingitä.

Suola-aavikolla ympäri vuoden puhaltavat kovat tuulet nostavat valtavia pölypilviä. Siksi lattioita lakaistaan useita kertoja päivässä.

Talojen väliin jäävä alue on päällystetty lannan ja saven sekoituksella. Se muodostaa tiiviin pinnan – kuin ekologisen asvaltin korvikkeen – joka pitää kuuden asumuksen taloryhmän siistinä.

Myös rakennuksiin käytetään lehmän- ja kamelinlantaa. Ne sekoitetaan kylän lähimaastosta kerättyyn saveen.

”Seos vaivataan käsin sopivan paksuiseksi. Savi pitää lannan hajun poissa. Sen jälkeen sillä voi tehdä seiniin ja ikkunoiden ympärille kuvioita. Jokaisella naisella on omat kuvionsa”, kertoo perheen äiti Lalu Behan Achu.

Hänen omia lempikuvioitaan ovat hedelmät, kukat, riikinkukko ja käsi.

Kun seinä on valmis, se maalataan vaaleaksi. Savikuviot viimeistellään koristamalla ne pikkuruisilla peilin palasilla.

”Mitä enemmän peilejä ja hienompi kuvio, sitä arvostetumpi tekijä”, Behan Achu lisää.

Vaikka monet rakennusmateriaalit löytyvät läheltä, aivan ilmaista bungan rakentaminen ei ole. Maalit ja kattotiilet maksavat, samoin se, että rakennustyö pitää perheenjäsenet poissa karjanhoidosta. Ruoka joudutaan hankkimaan ulkopuolisilta.

Neljän lapsen isä Ramu on päättänyt rakentaa perheelleen bungan, jossa on myös oikea vessa. Moderni mukavuus nostaa huomattavasti uuden kodin hintaa. Mies on varautunut maksamaan talosta huikeat 100 000 rupiaa, noin 1500 euroa. Tällä hetkellä koko 30 hengen suku jakaa yhden vessan.

Nuorista harijaneista harva on asunut bungassa, mutta vanhemmille savimajat tuoksuineen ja muistoineen ovat tuttuja.

”Kun muutimme tähän uuteen bungaan, kaikki lapsuusmuistoni palasivat! Järjestelin tavaroitani uudessa talossa ja itkin onnesta”, 58-vuotias Lalu Behan Achu iloitsee.

Kotia koristavat peitot ja tyynyt ovat naisen myötäjäisiä. Hän on ommellut ne itse parikymmentä vuotta sitten. Silloin hän asui vanhempineen samanlaisessa pyöreässä majassa, jonka seinät tuoksuivat savelle ja kuivalle lannalle.

”Pienenä tyttönä haaveilin, miten koristelen oman pyöreän bungani. Sen sijaan olen viettänyt vuosia betonitalossa, joka oli niin vieras. Nyt tunnen vihdoin olevani kotona.”

Perinnetaidoista tuli ammatti

Harijanmiehet ovat perinteisesti valmistaneet nahkaesineitä käsityöläisinä. Hindujen keskuudessa eläinten nahkaan koskeminen on ollut saastaisuuden merkki. Vaikka elinkeinolle on ollut kysyntää, nahka-käsityöläiset ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle.

”Olemme aina asuneet lähellä muslimien asutuksia. Muslimit teurastavat eläimiä, ja me ostamme heiltä nahat. Se, että olemme hindujen silmissä saastaisia, pakotti meidät asumaan keskenämme kylien ulkopuolelle. Yhteisönä toimi silloin vain oma sukumme”, Ramu selittää.

Viime vuosina asenteet ovat muuttuneet. Maanjäristyksen jälkeen Gujaratin oma rakennus- ja käsityöperinne on jälleen arvossaan. Enää ei ole pakko lähteä töiden perässä kaupunkiin.

”Minulle tarjottiin töitä Delhistä, mutta enää en edes harkitsisi sitä”, Ramu paljastaa.

”Kädentaidoillemme on nyt paljon kysyntää kotiseudulla, sillä bungat tulevat tarvitsemaan korjausta ja huoltoa. Miehet voivat vihdoin saada töitä ja jäädä perheidensä kanssa tänne.”

Kaupungeista tulevat arkkitehdit pyytävät perinnetaitojen osaajilta neuvoja rakentamiseen. Ikivanhan taidon arvostus on noussut, ja moni nuori valitsee ammatikseen rakentamisen tai käsityöläisyyden.

”Bunga ei ole vain koti, vaan konkreettinen todiste perinteistämme. Se on aina muistuttamassa meitä, että kuulumme yhteen, että olemme jossain asiassa onnistuneet ja voimme olla ylpeitä itsestämme”, Ramu summaa.

Myötäjäiset koristavat kodin

Naisen myötäjäiset ovat harijanien kodin tärkein sisustuselementti. Intialaisesta myötäjäisperinteestä puhutaan usein kriittisesti: tyttölapsen syntyminen ja tulevien myötäjäisten säästäminen merkitsee monille vanhemmille taloudellista taakkaa.

Kutchissa asiaan suhtaudutaan leppoisammin. Tyypilliselle myötäjäistavaralle – kodin elektroniikalle – ei ole aavikolla käyttöä.

Neljän tyttären isä Dungar Singh Marwara ei aio ottaa myötäjäisistä stressiä, vaikka kaikki tyttäret ovat vielä naimattomia.

”Vaimoni opetti lapsillemme kädentaitoja. Tyttäreni ovat hyviä kirjomaan, joten heillä on jo pino pukuja ja peittoja valmiina. Tuleva aviomies näkee, että he ovat taitavia ja ahkeria.”

Suurin osa myötäjäisistä on naisten itse valmistamia kirjottuja vaatteita ja peittoja. Nainen käyttää nuorena valmistamiaan vaatteita koko loppuikänsä.

Paksuja peittoja käytetään petivaatteina, mattoina ja ennen kaikkea kodin koristeena. Peittopino komeilee kodin parhaalla paikalla, sisäänkäyntiä vastapäätä. Siitä vieras voi heti päätellä perheen vaurauden.

Käsitöiden lisäksi nainen tuo kotiin uusia astioita. Isot teräksiset astiastot koristavatkin jokaista bungaa.

”Näistä teräsastioista ei yleensä syödä, vaan ne ovat enemmänkin perheen arvoesineitä – kuin pankkitalletus”, Singh Marwara nauraa.

Teräksiset mukit ja lautaset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Vaikka ajat ovat muuttuneet ja Kutchistakin saa hienoja posliiniastioita, harijanit suosivat edelleen terästä.