Johannesburgissa sijaitsevan Apartheid-museon kupeesta kohoaa harmaita kivipaasia. Niihin on suurin kirjaimin kirjoitettu Etelä-Afrikan perustuslain peruspilarit, joista kuuluisimmaksi, mantran lailla hoetuksi, on kohonnut reconciliation, sovinto.
Tunnelma jo museon ulkopuolella on harras kuin muistomerkillä. Tavallaan tämä onkin muistomerkki, kunnianosoitus sille, kuinka voimakas ihminen voi henkisesti olla niin hyvässä kuin pahassa.
Katson museon ovella pääsylippuni kääntöpuolelle: tietokone on luokitellut minut valkoiseksi. Astun sisään sisäänkäynnistä, jonka yllä lukee BLANKES – WHITES. Olisin ollut yksi etuoikeutetuista myös apartheidin ajan Etelä-Afrikassa.
Kävelen ylös ramppia, jota reunustavat rautakehikon sisään asetellut kivet. Kivet symboloivat miljoonia kaivostyöläisiä, joiden kohtaloksi Johannesburgin kultakaivokset 1800-luvun lopulta lähtien koituivat. Kaivokset olivat joillekin uuden elämän alku, mutta useimmille sen päätepiste.
Rampin päässä pysähdyn hetkeksi ihailemaan suurkaupungin siluettia: reilussa sadassa vuodessa Johannesburg kasvoi raihnaisista kaivoskylistä Saharan eteläpuoleisen Afrikan suurimmaksi metropoliksi.
Museon kahtia jaetussa etuhuoneessa voi tutustua 1900-luvun eteläafrikkalaiseen kulttuurihistoriaan eri näkökulmista. Vaikuttavimpia ovat filmit entisestä pääministeristä, apartheidin arkkitehdistä Hendrik Verwoerdista. Niistä kuuluisimmassa hän selventää apartheidin oikeutusta: se tarkoittaa “hyvää naapuruutta”. Seuraavassa kuvassa Verwoerd onkin jo murhayrityksen kohteena.
Nelson Mandelalla on museossa suuri rooli, mutta seinillä näkyy myös muita tuttuja nimiä: apartheidin vastustajia – kuten Steve Biko ja Helen Suzman – ja alullepanijoita – kuten Jan Smuts. Eteläafrikkalainen ystäväni hämmästyy huomatessaan, että hänen koulussa oppimansa käsitys Smutsista humaanina YK:n alullepanijana osoittautuu yksipuoliseksi.
Etelä-Afrikan hallitus onkin alkanut kirjoittaa maan historiaa uusiksi pyyhkimällä apartheid-ajan johtajien nimiä katukuvasta. Muutos on kuitenkin hidas: poispyyhkiminen käy nopeammin katukilvistä kuin ihmisten mielistä.
Yhdessä huoneessa voi seurata valkokankaalta District Six -nimisen alueen asukkaiden pakkosiirtoja Kapkaupungissa. Alue haluttiin vaaleaihoisten käyttöön, joten se tyhjennettiin. Dokumenttia katsoessa huomaan, kuinka uskollinen todellisille tapahtumille aiheesta tehty ironinen scifi-elokuva District Nine on avaruusolioiden takaa-ajokohtauksissa. Todellisuudesta kertovaa dokumenttia katsoessa tuntuu kuin olisi itsekin joutunut osaksi utopistista elokuvaa.
Museo siirtää vierailijan kuvan, tekstin, äänen ja valonkäytön keinoin rotuerottelun, rotusorron, vastarinnan ja väkivallan Etelä-Afrikkaan. Se ei ole vain kokoelma historian palasia, vaan myös kunnianosoitus sovinnontekijöille. Sovinnon teema on huomioitu tasapuolisessa näytteillepanossa. Katseltavissa on myös Mandelan televisiolle myöntämä haastattelu kääntymisestään väkivaltaisen vastarinnan kannattajaksi.
Ehdin juuri kierroksen loppuun, kun valot sammuvat. Museo on sulkeutumassa. Astun hämärästä sisätilasta ulos hämmentyneenä siitä, kuinka ihmismassat voivat pitää lakia yleispätevänä, kyseenalaistamatta sen ihmisarvoja polkevia pykäliä.
Etelä-Afrikka on äärimmäisyyksien maa, yhtä aikaa hämmentävä ja hämmästyttävä. Yhä jakautunut ja vaarallinen, yhä katkera.
Mutta Etelä-Afrikka on myös kaunis maa, joka antaa tilaa sovinnolle.