On oltava rehellinen. Afganistanissa syntyneen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen romaanikirjailija ja lääkäri Khaled Hosseinin kolmas suomennettu romaani ei koukuttanut tai vakuuttanut samalla raketinnopeudella kuin hänen kaksi edellistä romaaniaan, myyntimenestykset Leijapoika (2004) ja Tuhat loistavaa aurinkoa (2008). Uuden romaanin verkkomainen rakenne vaatii lukijaltaan hieman sitkeyttä.
Tuo sitkeyden vaatimus tuntuu hyvältä. Hosseinin kynä on niin sujuva lauseen ja tarinan tasolla, että olo on pelkästään tyytyväinen, kun romaani käynnistelee tai takkuilee. Liian täydellinen Hosseini ei jaksaisi kiinnostaa kovin pitkään. Sitkeys palkitaan, sillä kun Ja vuoret kaikuivat saa lukijan koukkuunsa, se tekee sen puhuttelevalla ja syvällä tavalla. Siinä missä aiemmat romaanit ovat kuvanneet taidokkaasti elämää Afganistanissa, Ja vuoret kaikuivat laajenee kuvaamaan yhä riipaisevammin yleisinhimillisiä tuntemuksia, ihmisyyttä.
Myös romaanin tapahtumapaikat laajenevat: afganistanilaisesta pienestä kylästä Kabuliin, Kreikan saaristoon, Pariisiin, Yhdysvaltoihin. Ajallisesti matka on yhtä pitkä, 1950-luvulta nykypäivään. Romaanin perhetarinat ja perheenjäsenten elämää lävistävien ihmisten tarinat ponnistavat pienen Abdullah-pojan ja hänen sisarensa Parin lapsuudesta. ”Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi”, todetaan romaanin takakannessa. Afganistanissa tuo leikattu sormi on yhtä kuin tyttölapsi.
Ja vuoret kaikuivat on ihmiselämien verkosto. Sillä on jotain tekemistä perhosen siiveniskun kanssa, vaikkei perhosista olekaan kyse. On kyse pommeista, mielipuolisesta sodasta ja sorrosta, niukkuudesta, pelon ikeen alla elämisestä, yrityksestä säilyä hengissä.
Ja ennen kaikkea siitä, että tehdyllä päätöksellä on aina vaikutus. Ilman moraalista höpöä vähintäänkin näin voi todeta.
Ja vuoret kaikuivat kertoo monisyisesti epätasa-arvoisuudesta maailmassa ja pyrkimyksistä löytää juuret ja koti. Se kuvaa tarkasti ja moniäänisesti hetkiä, joissa ihmiset päättävät tai päätyvät tilanteisiin, joilla on kauaskantoiset vaikutukset. Ihminen ei ole Hosseinin kirjoittamana romaanihenkilönä enempää kuin on. Olosuhteiden vanki, joka koettaa rakastaa, mutta myös selviytyä.
Sinänsä Hosseinin Afganistan-kuvaus ei juurikaan poikkea kirjailijan aiemmasta – taikka todellisuudesta, josta olemme voineet lukea muiden afganistanilaiskirjailijoiden teoksista. Niissä on fiktioluonteesta huolimatta paljon myös dokumentaarisia arvoja. Ehkä Ja vuoret kaikuivat on aiempia Hosseineja asteen raaempi, mutta myös kauniimpi romaani – ei tekstin tasolla mutta elämän, jota romaani viestii. Erityisesti sen viimeiset kymmenet sivut takovat rintaan oudon, rauhallisen kivun.