Elämää kerjuulla Keniassa

Keniassa vammaisten tilanne on tukala. Moni elättää itsensä kerjäämällä.

Llusinge Ngussa istahtaa joka aamu puiseen pyörätuoliinsa ja lähtee liikkeelle. Matkaa Nairobin laitamilta keskustaan on kuusi kilometriä.

”Jotta voin elättää perheeni ja kouluttaa lapseni, minun on pakko kerjätä. Hyvänä päivänä ansaitsen kaksi euroa”, Ngussa sanoo.

Nairobin kaduilla on paljon kerjääviä vammaisia. Syy on yhteiskunnan, yhteisön ja perheen syrjinnässä. Vammaisia pidetään perheen kirouksena.

Kiberan slummissa asuva Naomi Wambui liikkuu vain käsien ja polvien varassa, jalat puuttuvat. Hänkin on tullut keskustaan kerjäämään. Naisen vieressä lautasella on pieniä kolikoita. Kaksivuotias lapsi häärää jaloissa.

”Olen kerjännyt kuusi vuotta. Mieheni kuoli eivätkä hänen sukulaisensa halunneet ottaa vastuuta minusta ja lapsistani. Nyt ruokin, vaatetan ja koulutan lapseni kerjäämällä”, Wambui sanoo.

Parhaimmillaan hön ansaitsee päivässä kolme euroa. Vaikeina päivinä viranomaiset hätistelevät. Joskus heidät on lahjottava, jotta työn voi tehdä rauhassa.

Vammaislaki vain paperilla

Maailmassa arvioidaan olevan yli miljardi vammaista. Heistä 80 prosenttia elää kehitysmaissa köyhyysrajan alapuolella. Afrikassa vain murto-osa vammaisista lapsista pääsee kouluun.

Kenian vammaislaki vuodelta 2003 on olemassa vain paperilla. Sen mukaan maassa tulisi olla ilmainen peruskoulutus vammaisille, mutta monen tarvitsema erityisopetus kuitenkin maksaa. Esteetön liikkuminen julkisilla paikoilla ja rakennuksissa ei ole toteutunut. Valtion ja yksityisten työnantajien tulisi varata työpaikoista viisi prosenttia vammaisille. Nämä ovat kaikki kuolleita kirjaimia.

Lawrence Njagi on opiskellut keskuksessa, joka tarjoaa ammattikoulutusta vammaisille, mutta päätyi töiden puutteessa kengänkiillottajaksi kadulle.

”Kun tulen töihin pyörätuolini kanssa, maksan kaksinkertaisen bussimaksun. Jos olisin kuuro, tarvitsisin työhöni tulkin. Sitten minun pitäisi jakaa palkkani hänen kanssaan. Sillä ei ole eroa, olenko palkkatyössä vai työllistänkö itse itseni. Tarvitsen aina apua”, Njagi tiivistää.

Onnellisiakin tarinoita löytyy. Anne Wafula-Strike oli kaksivuotias, kun hän sairastui polioon. Kyläläiset neuvoivat vanhempia jättämään lapsen kuolemaan, mutta isä pani vastaan. Myöhemmin hän varmisti, että tytär käy koulun loppuun.

Lopulta Wafula-Strike päätyikin yliopistoon ja valmistui luokkansa parhaana. Saatuaan työpaikan Itä-Keniasta teknillisestä koulusta hän ei halunnut tulla kohdelluksi vammaisena, vaan

tavallisena opettajana. Sittemmin hänestä tuli ensimmäinen

kenialainen paralympialisti, joka kilpaili pyörätuolissa. Nykyään hän asuu Iso-Britanniassa.

”Olen saavuttanut paljon. En ole halunnut sympatiaa vaan mahdollisuuksia. Olen taistellut syrjintää vastaan koko elämäni.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu