Kamera on 15 vuotta vanha ja rikki. Tsering Rhitar Sherpa säilyttää sitä silti työhuoneessaan. Kameralla on tunnearvoa – sen ansiosta Sherpasta tuli elokuvaohjaaja.
Nepalissa syntynyt Sherpa, 43, muistaa Delhin yliopistovuosiltaan kirjallisuuden lehtorin, joka vertaili Shakespearen näytelmiä ja nykyelokuvia.
”Aloin nähdä elokuvan taidemuotona. Perheessäni elokuvia oli pidetty halpa-arvoisena viihteenä.”
Nepalin ja Intian elokuvatarjonta keskittyy Bollywoodin ja Hollywoodin kassamagneetteihin. Delhissä oli kuitenkin festivaaleja, joilla näki elokuvia valtavirran ulkopuolelta. Sherpa muistelee nähneensä jopa Aki Kaurismäen filmejä.
Uran alku ei ollut helppo. Kun Sony vuonna 1996 julkaisi DVCaminsa, Sherpa huomasi tilaisuutensa tulleen. Pieni ja edullinen kamera madalsi kynnystä ryhtyä tekemään omia elokuvia.
Maailmankatsomus uusiksi
Sherpan esikoisohjaus, dokumentti The Spirit Doesn’t Come Anymore, kertoo samaanimiehen ja hänen poikansa suhteesta. Poika ei halua jatkaa suvun samaaniperinnettä.
Dokumentti palkittiin Kathmandussa ja Viron Pärnussa. Menestyksen innoittamana Sherpa perusti oman tuotantoyhtiönsä Mila Productionsin.
Sherpan ohjausten läpileikkaava teema on perinteiden ja nykymaailman törmäys. Taustalla on ristiriitainen suhde uskontoon.
”Vartuin hengellisessä ympäristössä – äitini on tiibetiläinen, isäni sherpa. Yliopistossa aloin kyseenalaistaa saamaani maailmankatsomusta.”
Pyhistä arvoista voi myös olla hyötyä. Tätä kysymystä käsittelee Sherpan dokumentti Beyul, jossa pohditaan, miten luonnonsuojelu voisi hyötyä perinteisistä uskomuksista.
”Sherpojen uskomuksissa monet Himalajan laaksot ovat pyhiä paikkoja.”
Draamaa ihmissuhteista
Sisällissodasta vieläkin toipuva Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista. Alle 60 prosenttia aikuisväestöstä osaa lukea, joka kuudes on aliravittu.
Näissä oloissa kulttuurin tukeminen ei ymmärrettävästi ole valtion ykkösprioriteetti. Elokuville ei ole tarjolla mitään tukea.
”Meillä on oma pieni elokuvateollisuutemme. Vuosittain valmistuu 30–50 elokuvaa. Markkinat ovat ensisijaisesti Nepalissa ja Intiassa. Elokuvien sisältö on parantunut, mutta voisi se olla parempikin.”
Sherpa on ratkaissut rahoituskysymykset tekemällä omien ohjaustensa ohella tilaustöitä esimerkiksi YK:n kehitysjärjestö UNDP:lle ja WWF:lle. Lisäksi hänen yhtiönsä tarjoaa tuotantoapua Nepaliin matkaaville ulkomaisille kuvausryhmille.
Sherpan mukaan suurin osa nepalilaisista draamaelokuvista keskittyy ihmissuhteisiin. Muutamat ohjaajat ovat käsitelleet sotaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta näistä elokuvista osa on tehty pikemmin poliittisin kuin taiteellisin motiivein.
”Alalle on kyllä viime vuosina tullut nuoria kiinnostavia tekijöitä. Tekniikan kehittyminen on edelleen madaltanut kynnystä ja siinä mielessä demokratisoinut elokuvaa.”