Viime viikkoina kirjakauppojen uutuushyllyjä on komistanut muun muassa kirja nimeltä Islamin miekka. Etäältä katsoen luulin sitä ensin taas yhdeksi islamin väkivaltaisuutta liioittelevaksi kirjaksi. Lähempi tarkastelu paljasti kirjan kirjoittajaksi Suomen tunnetuimman islam-tuntijan, professori Jaakko Hämeen-Anttilan.
Kirjoittaja tarkastelee monipuolisesti muslimien ja länsimaiden käymien sotien taustaa islamin synnystä 600-luvulla aina viime vuoden NATO:n johdolla suoritettuihin Libyan pommituksiin asti. Pääpaino on kuitenkin muslimien tekemissä valloituksissa ja valloitusten taustojen selvittämisessä.
Kirja on asiantunteva, mutta tasapainoisemman kuvan idän ja lännen välisistä konflikteista saa mielestäni lukemalla Islamin miekan yhdessä Graham E. Fullerin A World Without Islam -teoksen kanssa.
Toisin kuin kirjan nimestä voisi päätellä, Fuller ei suinkaan tavoittele maailmaa, jossa islamia ei olisi. Kirjoittaja leikittelee ajatuksella, olisiko maailma ollut erilainen, jos islamia ei olisi koskaan ollutkaan. Kirjoittaja päätyy monipuolisella konfliktien syiden ja seurausten tarkastelullaan siihen tulokseen, ettei islam ole oikeastaan muuttanut juurikaan historiankulkua.
Fullerin kirja on kritiikki Samuel Huntingtonin sivilisaatioiden yhteentörmäysteoriaan, jonka mukaan islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin välillä vallitsee konflikti juuri uskonnon ja/tai kulttuurierojen vuoksi. Fuller näkee ongelmien syynä kautta aikojen lännen aggression. Tämä on sikäli hyvin merkittävää, ettei kirjoittaja ole mikään paatunut USA-vastainen eurooppalainen vasemmistointellektuelli, vaan CIA:n alaisen Kansallisen tiedusteluneuvoston entinen puheenjohtaja.
Niin Fuller kuin Hämeen-Anttilakin todistavat uskottavasti, että konfliktien perimmäiset syyt ovat olleet muita kuin uskonto tai kulttuuri. Lisäksi suurimmat ja pitkäaikaisimmat sodat on käyty kunkin uskonnon/kulttuurin sisällä, ei niiden välillä. Esimerkiksi kaksi maailmansotaa on käyty lähinnä länsimaiden kesken. Myös Turkin ja Persian väliset sodat ovat olleet verisempiä kuin Turkin pyrkimykset valloittaa Eurooppaa.
Fuller ja Hämeen-Anttila tuovat ansiokkaasti länsimaisen lukijan tietoon konfliktien monisyisyyden. He tekevät selväksi sen, että arabivalloituksissa ja myöhemmin turkkilaisten valloituksissa kyse on ollut aivan samanlaisista imperiumien muodostamisista kuin muuallakin ja muinakin aikoina. Itse islam on ollut täysin sivuroolissa, ja sitä on käytetty vain propagandamielessä silloin, kun se on ollut laajentumishaluisten valtakuntien edun mukaista.
Valaisevia ovat myös kirjoittajien näkemykset ristiretkistä, joiden syynä on ollut ennemmin valtapolitiikka ja ahneus kuin kristinuskon puolustaminen.
Molemmat kirjat pyrkivät riisumaan islamin väkivallan myyttikaavusta. Tässä ne onnistuvat aika hyvin. Toisinaan kirjoittajat tosin sortuvat liialliseen asioiden selittelyyn parhain päin.
Tätäkin ongelmallisempana voi pitää kirjoittajien yksipuolisen kielteistä suhtautumista länsimaiden harjoittamaan politiikkaan.
Kun muslimit ovat valloittaneet alueita länsimailta tai asettaneet raskaan verotuksen, tämä on kirjoittajien mielestä ollut tuiki tavallista valtapolitiikkaa, jossa imperiumeja on sortunut ja toisia syntynyt. Tästä ei – aivan oikein – kirjoittajien mielestä voi syyttää islaminuskoa.
Mutta kun länsimaat ovat valloittaneet alueita muslimimailta tai käyttäneet hyväksi niiden luonnonvaroja, tämä osoittaa kirjoittajien mielestä lännen olevan aggressiivinen – kuten Hämeen-Anttilan kirjan viimeinen luku on otsikoitu.
Loppua kohden Fullerin kirja alkaa puuduttaa, kun jokaisen konfliktin kohdalla kirjoittaja vääntää rautalangasta, kuinka syynä on ollut lännen itsensä aiheuttama aggressio.
Hämeen-Anttila puolestaan kuluttaa puhki fraasia ”demokratian vieminen pistimillä” eri variaatioineen. Kirjoittajat siis perustellustikin moittivat länsimaalaisia yksipuolisesta suhtautumisesta muslimeihin, mutta sortuvat itse samanlaiseen yksipuoliseen asian tarkasteluun – etenkin puhuessaan Yhdysvaltain politiikasta.