Toukokuinen aurinko paistaa appelsiinipuun oksien läpi. Vanhat miehet istuvat varjossa pelaamassa backgammonia, nuoret parit kuhertelevat puistossa. Rauhan rikkoo vain joukko toisiaan takaa ajavia kiljuvia lapsia.

Idyllistä ottaisi mielellään kuvan, mutta puiston toiselta puolelta tuijottaa tusina syyrialaista sotilasta rynnäkkökiväärit kainalossaan. Syyriassa toimittajien henki on turhan halpa.

Turistit ovat kadonneet Damaskoksen katukuvasta jo kuukausia sitten. Kukaan ei halua puhua nimellään.

Vanhan kaupungin kristityssä korttelissa kulkeva nuori äiti ei ole nähnyt turisteja koko keväänä.

Hän haikailee hetken Pariisiin, jossa on aiemmin asunut. Enää muualle muuttaminen koko perheen kanssa ei olisi helppoa, vaikka Syyrian armeijaikäisten miesten maastapoistumiskielto peruttiinkin pian sen langettamisen jälkeen.

”Toisaalta täällä vanhan kaupungin muurien sisällä on turvallista. Ja koko sukuni on täällä. En lähde, jos ei ole pakko”, nainen sanoo.

Kadulla ympärillemme kerääntyneet ihmiset nyökkäilevät tyytyväisenä, kun kuulevat minun olevan vain vierailulla. Joukossa olevat kaksi vanhaa naista vievät minut käsikynkässä läheiseen kappeliin. He pyytävät minua rukoilemaan kanssaan Syyrian puolesta.

Perjantai on hyvä hääpäivä

Arki Damaskoksessa on vaikeaa. Automaateista ei saa enää rahaa. Päivittäisten sähkökatkojen vuoksi en pääse nettiin tarkistamaan epävirallisen rahanvaihtajan tarjoamaa Syyrian punnan kurssia.

Hinnat ovat nousseet, mutta juhla-aterian saa edelleen muutamalla eurolla. Kaikkia päivittäis- ja ylellisyystarvikkeitakin on yhä tarjolla, mutta niiden hinta on lähes kaksinkertaistunut.

Ihmiset eivät enää käy juuri ulkona. Perheet pysyvät kotona ja yrittävät unohtaa koko konfliktin. Harva uskaltaa puhua julkisesti politiikasta. Sosiaalisessa mediassa nuoret ottavat kiivaasti kantaa vain Arab Idols -suosikkinsa puolesta.

Väkivallalla kansan vapausvaatimuksiin vastannut presidentti ei ole onnistunut tappamaan kaikkea vastarintaa. Moni muutosta toivonut on kuitenkin väsynyt.

Törmään kadulla Homsista paenneeseen naiseen, joka yrittää myydä korujaan. Hänelle kerrotaan, että viereisen kirkon eteen voi tulla jonottamaan ruoka-apua tiettyyn aikaan.

Myöhemmin illalla istun ravintolassa. Pöytäseurueemme tärkein puheenaihe on parin kilometrin päässä majapaikastani räjähtänyt autopommi.

Pommista, kuten maan koko tilanteesta, on kaksi eri totuutta. Viralliset lähteet syyttävät kapinallisia, ”terroristeja”. Vastapuoli uskoo, että vastuussa iskusta on hallinto. Koska riippumatonta mediaa ei ole, kaikki yksityiskohdat uhrilukua myöten ovat hämärän peitossa.

Seurueeni kiistellessä kuolonuhrien määrästä naapurikirkon pihalla hurrataan. Joku on mennyt naimisiin. Häitä juhlitaan lähiravintolassa aamuyöhön asti, mutta iloisesta metelistä huolimatta herään hyvin levänneenä vasta rukouskutsujen ja kirkonkellojen suloiseen sekamelskaan. 

Aamukahvia juodessani kuulen, että kaupungilla on yöllä ammuskeltu. Myös uusista räjähdyksistä huhutaan, mutta mitään varmaa ei tiedetä.

Pieniä ja suuria sydämen suruja

Lauantaisin monet muslimiperheet kokoontuvat Umayyadin moskeijan sisäpihalle piknikille. Lapset juoksentelevat paljain jaloin polttavalla kivilattialla. Aikuiset välttelevät katsettani ja kameraani, mutta lapset vilkuttavat ja poseeraavat. Suura, suura! Ota kuva!

Lähelläni istuskeleva mies kertoo olevansa paikallinen valokuvaaja ja taiteilija, mutta luopuneensa taiteen tekemisestä maansa vaikean tilanteen takia. Nyt olisi mahdollisuus keskustella taiteen yhteiskunnallisesta merkityksestä Syyrian kaltaisessa diktatuurissa. Mutta aika ja paikka ovat vääriä, ja mies mahdollisesti muuta kuin väittää. Syyrian Mukhabarat, salainen poliisi, on kylvänyt kauhua jo vuosikymmeniä.

”Olethan varovainen sen kameran kanssa. Et varmasti halua, että se takavarikoidaan tai rikotaan. Älä siis kuvaa sotilaita tai poliittisia julisteita”, mies neuvoo.

Syyriassa seinäkuvien kiistaton kuningas on tietysti presidentti. Aiemmin Bashar al-Assadin kasvot tuijottivatkin vastaan kaikkialta. Tienvarsipotretteja presidentistä ja hänen isästään Hafez al-Assadista löytyy edelleen runsaasti. Kansanousun aikana diktaattorien kuvia on kuitenkin kadonnut erityisesti liikkeiden ikkunoista ja henkilöautoista. Harva uskaltaa enää osoittaa valinneensa puoltaan.

Damaskos on maailman vanhin jatkuvasti asutettu pääkaupunki, lukee Bab Touman kellotornin kyljessä. Vanhimmat tunnetut sivilisaatiomme ovat sijainneet Syyriassa, ja alueen asutuksen tarinat ovat tuhansia vuosia vanhoja. Nyt pelkoon ja kuolemaan kyllästynyt kansa tahtoisi taas elää tavallisia tarinoitaan, sopivan kokoisia iloja ja suruja.

”Aiemmin itkin lähes joka ilta maani puolesta. Vähän aikaa sitten poikaystäväni jätti minut, ja sen jälkeen olenkin itkenyt enemmän eron vuoksi. On katkeransuloista saada välillä surra jotain näin tavallista”, Damaskoksessa asuva ystäväni sanoo.

Kansannoususta sisällisodaksi

Maaliskuussa 2011 alkanut rauhanomainen kansannousu kasvoi sisällissodaksi, kun presidentti Bashar Al-Assadin joukot alkoivat vastata väkijoukkojen vaatimuksiin väkivallalla. Sitä vastustavat aseistautuneet ryhmät aloittivat iskut hallintoa vastaan. YK:n mukaan kansanousun aikana on kuollut lähes 10 000 ihmistä, ja kymmenet tuhannet ovat paenneet naapurimaihin.

Syyrian oppositio on joukko erilaisia ryhmittymiä. Yhteinen päätavoite on nykyhallinnon syrjäyttäminen. Mielenosoituksia ja muita hallituksen vastaisia toimia on erityisesti perjantaisin ympäri maata. Viime aikoina aseelliset selkkaukset ovat yltäneet myös pääkaupunkiin Damaskokseen.

Maaliskuun lopulla YK:n ja Arabiliiton Syyrian-erityislähettilääksi nimitetty Kofi Annan esitti kuusikohtaisen suunnitelman konfliktin lopettamiseksi: hallitus ja kapinalliset lopettavat taistelut, humanitaarinen apu sallitaan taisteluista kärsineille alueille, poliittiset vangit vapautetaan, toimittajat saavat työskennellä vapaasti, mielenosoitukset sallitaan.

Syyrian hallitus ilmoitti suostuvansa suunnitelmaan, mutta on jatkanut sotatoimiaan, samoin kuin aseelliset oppositioryhmät iskujaan. Kumpikin osapuoli syyttää toisiaan tulitauon rikkomisesta.