Nykyään kaikkia koke muksia on tapana kuvata matkana: muusikko tekee levyn sijasta matkan studiossa ja BB-talon asukkaat elämänsä matkan tositv:ssä.
Vuoden 2012 pakolaisnaisen Malalai Rahimin elämää sana matka kuvaa paljon konkreettisemmin. Se on ollut vaeltamista paikasta toiseen. Suunta on usein ollut tuntematon.
Taipaleista yksi vaarallisimmista tehtiin hevosen selässä Koillis-Afganistanista Kabuliin yli Hindu Kush vuoriston. Rahim oli toiminut alueella Punaisen Ristin johtavana lääkärinä ja pitänyt yksityisvastaanottoa.
Pommien räjähdellessä olot kävivät niin vaarallisiksi, että Rahimin oli paettava alueelta miehensä ja neljän poikansa kanssa. Taakse jäivät koti ja kaikki ylimääräinen omaisuus. Jopa valokuvaalbumit oli haudattava maahan. Matkalla Rahimia ja yhtä pikkupojista kuljettanut hevonen oli suistua rotkoon. Hevosmiehen asenteessa heijastui jotain naisvihaakin pahempaa – täydellistä piittaamattomuutta.
”Hänen mielestään korvaukseksi hengestäni olisi riittänyt se, että perheen ei olisi tarvinnut maksaa hänen palveluistaan.”
Loppumatkan Rahimin hevosta talutti hänen puolisonsa veli.
Rauha vain vanhusten muistoissa
Malalai Rahim syntyi 46 vuotta sitten Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa, kahdeksanlapsisen perheen esikoisena. Isä oli upseeri, elämä etuoikeutettua.
Afganistanin levottomuudet käynnistyivät vuoden 1973 vallankaappauksesta ja jatkuvat edelleen. Osapuolet ovat vuosikymmenten mittaan vaihtuneet, mutta rauhan päiviä muistavat vain vanhimmat.
”Äitini on kertonut, miten rauhan aikana ihmiset elivät ja matkustelivat. Mutta siitä saakka, kun itse olen erottanut oikean ja vasemman, on Afganistanissa ollut sota.”
Neuvostojoukot vyöryivät Afganistaniin, kun Rahim oli kolmentoista. Elämänmenoon kuuluivat pommit, ohjukset ja räjähdykset, mutta myös mahdollisuus käydä koulua ja opiskella. Huivipakkoakaan ei ollut.
Rahim sanoo, että koko hänen suku polvensa on sodan uhri. Ja joka ainoa ikäluokka sen jälkeen.
Myöhemmin mujahedit kaappasivat Rahimin veljen. Veli palasi lopulta kotiin synkkänä ja parrakkaana, kuin enteenä tulevasta.
Kaiken keskellä naiset myös oppivat nauttimaan naiseudestaan. Sen osoittamisesta ja korostamisesta Rahim pitää edelleen tiukasti kiinni.
”Meikki, hiukset, pukeutuminen – niiden on oltavat kunnossa ennen kuin lähden ulos”, hän ilmoittaa ykskantaan. ”Pieninäkin rauhan hetkinä naiseus nousee heti esiin, se on naisissa läsnä koko ajan.”
Sodan ja vainon keskellä eläneen naisen suusta tulevat sanat kuulostavat lupaukselta: kauheudenkin keskellä kau neus ottaa aina tilansa.
Lääkärinä kaikissa oloissa
Lääkärin ammatin harjoittaminen on seurannut Rahimin mukana kaikkialla, myös hevosen selässä tehdyllä matkalla yli vuoriston. Eräänä iltana viereisessä teltassa voihki nainen kuoleman kielissä.
”Naisen synnytys oli pysähtynyt. Mädäntyvän lapsen käsi sojotti kohdusta”, Rahim kuvailee.
Hän pelasti synnyttäjän hengen paljain käsin. Edes suojakäsineitä ei ollut. Naisen mies oli suunnattoman kiitollinen.
Tuolloisiin työoloihin verrattuna nykyinen työpaikka Seinäjoen keskussairaala on tietokoneineen ja ultraäänilaitteineen varsinainen teknologiakeskus.
Malalai Rahim on opiskellut lääkä riksi Neuvostoliitossa, nykyisen Tadzikistanin alueella. Jo matkalla yliopistoon hän tapasi tulevan puolisonsa Karimin. Häät vietettiin perinteisesti ja komeasti.
Ensimmäinen viidestä pojasta syntyi kun Malalai oli 21vuotias.
Öinen pako joen yli
1990luvulla tehty dramaattinen pakomatka vuorten yli kohti Kabulia ei tuonut helpotusta perheen elämään. Pääkaupungissa vallan oli ottanut taleban, jonka julmat rangaistukset pitivät kansan kurissa.
”Kukaan ei varastanut ja naisten asema oli nolla”, Rahim kuvaa talebanin valtakauden lyhyttä ja pelolla ylläpidettyä rauhaa.
Taleban kielsi naisilta lääkärinä toimi misen. Ammatinharjoittaminen vaikeutui vuosi vuodelta, mutta Malalai Rahim ei luopunut työstään missään oloissa. Perhe muutti paikkakunnalta toiselle ja joka paikassa riitti avuntarvitsijoita.
”Sana lääkäristä kiiri aina ja ihmiset hakeutuivat vastaanotolleni. Kuljin työmatkat burkassa, otin potilaita vastaan vain kasvot paljastavassa huivissa…”, Rahim luettelee erilaisia tapoja, joilla hänen onnistui väistellä talebania.
”Tein lääkärin työtä kotimaassani niin kauan kuin se oli mahdollista”, Rahmin sanoo. ”Mutta sitten elämä kävi meille hengenvaaralliseksi.”
Taleban uhkaili paitsi Rahimia myös hänen aviomiestään: päästihän tämä vaimonsa töihin.
Vuosi oli 1997, kun talebaneihin kuuluva sukulainen tuli varoittamaan, että pariskunta oli päätetty surmata seuraavana yönä. Valinnanvaraa ei jäänyt. Yön pimeydessä perhe ylitti Helmandin joen Iranin puolelle alaikäinen poika apunaan.
”Nyt en uskaltaisi tuolle matkalle lähteä.”
Iranissa perhe rekisteröitiin pakolaisiksi. Karun alun jälkeen elämä alkoi sujua: Rahim teki pakolaisleirillä lääkärin töitä ja aviomies piti kangaskauppaa.
Kun eräs YK:n palveluksessa oleva nainen otti esiin mahdollisuuden päästä pakolaisstatuksella kolmanteen maahan, Rahimin tunteet olivat ristiriitaiset.
”En oikein uskonut, että siitä tulisi mitään”, hän tunnustaa. Elämä Iranissa ei ollut kurjaa, mutta näköalatonta. Portti yliopistoon oli pakolaisnuorilta suljettu, ja eniten Rahimien vaa’assa painoi poikien tulevaisuus.
”Opiskelumahdollisuuksien lisäksi toinen syy hakeutua pois olivat huumeet, joita Iranin ja Afganistanin rajalla oli tar jolla joka paikassa.”
Etuoikeutettu ilo tyttölapsesta
Päätös Suomeen pääsystä tuli yllättävän pian. Jälleen kerran Rahimin perhe muutti. Tällä kertaa tien päälle eivät kui tenkaan ajaneet aseet ja pakko.
”Koko matkan Iranista Suomeen kiitin Jumalaa. Rukoilen vieläkin joka yö sen YK:n naisen puolesta, vaikken hänen nimeään muistakaan.”
Suomeen perhe asettui 2000. Tai asettua on ehkä väärä sana, sillä täälläkin he ovat asuneet jo monella paikkakunnalla. Nyt koti on Seinäjoella. Pojista enää kaksi nuorinta asuu kotona, neljäsluokkalainen kuopus syntyi Suomessa 2001.
Menneistä kauhuista muistuttavat painajaiset, joihin Rahimin pariskunta toisinaan herää. Syvä trauma jätti jälkensä myös yhteen perheen pojista.
”Olimme 1990luvun alkupuolella hänen kanssaan lähellä valtavaa räjähdystä, jossa silpoutui ihmisiä. Sen kokemuksen jälkeen poika alkoi änkyttää”, Rahim kertoo silmät kyynelissä. Mutta elämän suunta on vahvasti eteenpäin. Vanhimmat pojat ovat hyvin elämässä kiinni. Yksi heistä on jo tehnyt Rahimeista isovanhemmat.
”Tytön nimi on Dunja, se tarkoittaa maailmaa ja sitä hän onkin – nyt kun perheeseen viimein saatiin tyttö”, viisi poikaa synnyttänyt Malalai Rahim naurahtaa.
Ilo tyttölapsesta on luksusta, johon vain harvalla afganistanilaisnaisella on varaa. Rahim kertoo Kabulissa asuvasta sisarestaan, jonka sydäntä painaa raskas huoli tyttäristään. Poliittiset ja sosiaali set olot Afganistanissa jatkuvat sekavina, ja talebanien mahdollinen valtaan pääsy uhkaa naisten vähäisiäkin oikeuksia.
Ei suomi ole vaikea kieli
Suomessa naisten asema on Malalai Rahimin mielestä hyvä, ja vuoden pakolaisnaisen titteli lämmittää hänen sydäntään. Hänen mielestään katsetta kannattaisi silti suunnata myös pakolaismiehiin.
”Nyt älykkäät, koulutetut ja työkykyiset ihmiset istuvat kotona, vaikka heillä olisi paljon annettavaa yhteiskunnalle.”
Rahim tietää, mistä puhuu, sillä oma agronomipuolisokaan ei ole onnistunut löytämään koulutustaan vastaavaa työtä. Tärkein väline sopeutumisessa uusiin oloihin on kielitaito, Rahim sanoo painokkaasti.
”Ei suomi ole vaikea kieli, ei ainakaan mahdoton. Yrittämistä sen opettelu tietenkin vaatii, pelkkä ihmettely ja odottelu ei riitä.”
Kielitaitoa on kuitenkin monenlaista. Rahim itse suoriutuu lääkärin työstään ja ammattikielestä sujuvasti – hän suoritti suomalaiseen lääkärintutkintoon vaadittavat opinnot pikavauhdilla.
Se, mitä hän sanoo kaipaavansa, on kyky arkisiin kahvipöytäkeskusteluihin.
”Kaipaisin sellaisia paikkoja ja tilai suuksia, joissa olisin yhteydessä suoma laisten kanssa. Ne voisivat olla kulttuu rijuttuja, voitaisiin kertoa toistemme historiasta ja tavoista.”
Kierros Hakaniemen hallissa saa Rahimin innostumaan. ”Basaari, ihan kuin kotona!”
Chilin, korianterin ja muiden tuoksuvien yrttien houkuttamana hän kuvailee afganistanilaisia herkkuja, jotka vaativat syntyäkseen tuoreita mausteita ja öljyä. Venäläisen kauppiaan kojulla hän vaihtaa kielen hetkessä suomesta venäjäksi.