Näkökulmat

Ihana kamala mekkala

Inka Haukka pohtii kolumnissaan melua.

Barata on nicaragualainen mölyauto. Auton lavaan on kiinnitetty vähintään yksi, usein kaksikin massiivista kaiutinta, jotka toistavat korvia vihlovilla desibeleillä ääninauhaa siitä, minne on avattu uusi apteekki, rautakauppa tai ravintola. Samainen miesääni saattaa aamulla kirkua tulevan viikonlopun bileitä ja iltapäivällä tiedottaa naapurustolle hetki sitten menehtyneen henkilön hautajaisten ajankohdan ja pitopaikan.

Kun barata huristaa aamukahdeksalta makuhuoneeni ikkunan ohi lähileipomon pullatarjouksia rääkyen, kestää puolisen tuntia, että korvieni tärykalvot toipuvat shokista. Jos nicaragualaisissa asunnoissa olisi ikkunalasit, ne varmaankin särkyisivät barata-kaiuttimien aiheuttamasta ääniaallosta.

Kysyin kerran kämppikseltäni, lakiopiskelija Carlosilta, onko korvien soiminen täällä yleinen ongelma. Carlosin mukaan ei. Ensinnäkään harva on edes kuullut tinnituksesta. Carlos itse sai vihiä kyseisestä kuulovauriosta pari vuotta sitten norjalaiselta lääketieteen opiskelijalta, joka oli kysynyt häneltä tismalleen saman kysymyksen. Toiseksi, Carlos totesi, ettei tunne yhtäkään nicaragualaista, joka olisi koskaan valittanut korviensa soivan liian kovasta metelistä. Kukaan ei ikinä valita metelistä.

Nicaragualaiset syntyvät, varttuvat ja kuolevat metelin keskellä. Carloksen mielestä arki ilman melua olisi outoa. Matkallaan Frankfurtissa hän oli kokenut hiljaisuuden ahdistavaksi. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, kun tutut äänet puuttuivat ympäriltä.

Vaikka meluhaitta on määritelty yhdeksi ympäristösaasteeksi Nicaraguan laissa, kyseinen lainkohta tuskin nicaragualaisia kiinnostaa. Latinalaisen Amerikan toiseksi köyhimmän maan ihmisillä on arjessaan muutakin pohdittavaa.

Sitä paitsi nicaragualaiset rakastavat kaiuttimia ja kovaäänisiä – niitä on kaikkialla, ei vain mölyautojen lavoilla. Läheisen, käytettyjä vaatteita myyvän kaupan edessä kaiuttimia on kolme. Puertoricolainen jytämusiikki pauhaa korttelien päähän ja putiikin edessä pahinta äänenmurrosta läpikäyvä nicateini huutaa mikrofoniin päivän tarjouksia.

Seinänaapurinani sijaitsevassa, noin 30-neliöisessä karaokebaarissa kaiuttimia on neljä, yksi jokaisessa nurkassa. Pahimmassa tapauksessa Bryan Adamsin ja Bonnie Tylerin espanjankieliset karaokeversiot kajahtavat soimaan jo kahdelta iltapäivällä.

Skype-puhelu, jonka soitin asuntoni hiljaisimmasta paikasta – vessasta – veljelleni Helsinkiin, katkesi yllättäen, kun jokapäiväiset laulukarkelot starttasivat seinäni takana. Luulin puhelun katkenneen kehnojen nettiyhteyksien vuoksi. Veljeni myönsi myöhemmin katkaisseensa puhelun, koska ei kestänyt kuulla enää ainuttakaan Bryan Adams -biisiä.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu