Huikea, huikea, poikkeuksellisen vivahteikas ja huikea!

En oikein tiedä mitä tai ketä kiittää kirjasta, jota ei haluaisi laskea käsistään. Jonka viimeisiä satoja sivuja lukee hidastellen, jotta ne eivät loppuisi koskaan. Jonka takakannen sulkeuduttua iskee hätä: mitä minä teen seuraavaksi, löydänkö enää koskaan tällaista Suurta kirjaa.

Kyseessä on suuri rauhan puolustuspuhe, romaani Sinne missä maa päättyy.

Kaikki alkaa vuodesta 1967. Kolme nuorta, tyttö ja kaksi poikaa, makaavat israelilaisessa sairaalassa. Ora, Avram ja Ilan tutustuvat toisiinsa henkihieverissä. Tuosta pimeyden ajasta lähtien heidän kohtalonsa on sinetöity toisiinsa ja toisilleen. On rakkautta, ystävyyttä, arkista elämää sodan keskellä.

2000-luvulla heistä kaksi vaeltaa läpi Galilean syrjäseutujen. Oran poika Ofer on palannut armeijaan ylimääräiseen palvelukseen. Äiti on peloissaan, tuntee syyllisyyttä ja päättää, että poika elää niin kauan, kun hän ei ole kotona ottamassa vastaan suruviestiä. Hän lähtee pois kotoa, vaeltamaan sodan ja kidutuksen runteleman Avramin kanssa. Ora pitää Oferia elossa kertomalla pojastaan Avramille – ja tulee samalla hoitaneeksi sanoillaan myös miestä.

Israelilainen kirjailija David­ Grossman on tekstimassojen mies. Mutta hänen tekstinsä – kuten myös Markku Päkkilän suomennos – on lähes 700 sivun verran kaunista ja sykähdyttävää luettavaa.

Lukija vaeltaa läpi Israelin ja aivan tavallisten ihmisten elämän. Läpi luonnon kauneuden. Läpi hyvän ja pahan – eikä niillä ole mitään tekemistä miehittäjän tai miehitetyn, vaan ennen kaikkea ihmisyyden kanssa.

Sinne missä maa päättyy tekee usein kipeää. Mutta juuri tuon kivun kautta se nousee niin inhimilliseksi, että en koe liioitelleeni kirjoittaessani romaanin olevan rauhan puolustuspuhe.

Aiemmin romaaneja, lasten- ja nuortenkirjoja sekä poliittisia tekstejä kirjoittanut Grossman on niin kotimaassaan Israelissa kuin muualla maailmassa tunnettu vannoutuneena pasifistina.

Kirjailijan oma poika kuoli vuonna 2006 Israelin hyökätessä Libanoniin.

Tällaista surua, tällaista iloa voi kirjoittaa ainoastaan mestarillinen kertoja, joka tuntee kotimaansa. Romaanin henkilöt haluaisivat elää tavallista pienen ihmisen arkea, olla vapaita ja onnellisia maassa, joka ei edes muista mitä tuo tarkoittaa. Salaisella vaellusmatkallaan Ora ja Avram tavoittavat hippusia tästä ja tarjoavat lukijalle samalla syviä ymmärryksen hetkiä.

En halua paljastaa enempää, se olisi väärin. Ennemminkin kehotan ihmisiä lukemaan itse tämän kirjan kannesta kanteen.