Björn Wahlroos heitti maaliskuussa uutispommin sivulauseellaan kehitysavun lopettamisesta. Kun yksisilmäistä kommenttia seurasi värikäs mielipiteiden vaihto, mielessäni kiittelin median rakastamaa kylmää nallea. Tiedottajan työni helpottui taas hieman.
Asuinmaassani Nicaraguassa nykyinen hallitus on ottanut askeleita diktatuurin suuntaan. Lähivuosina selviää, onnistuuko projekti. Suomella ja muilla avunantajilla on ongelmia Nicaraguan hallituksen kanssa, ja avun perille vieminen on vaikeaa.
Nicaragua on malliesimerkki siitä, kuinka kehitysyhteistyö on aina ongelmien kanssa painimista. Mutta siellä missä vaikeuksia on eniten, on myös eniten tarvetta kehitysyhteistyölle. Suomen kahdenvälisen yhteistyön kohteita voisivat yhtä hyvin olla Somalia, Zimbabwe, Sudan, Haiti, Tsˇad, Pakistan, Myanmar ja Liberia.
Nicaragualaiset tarvitsevatkin kansainvälistä yhteistyötä eritoten tässä tilanteessa. Nyt vain avun muodoista pitää keskustella avoimesti, jotta se saadaan perille asti ja paikallisia kehityskulkuja ymmärtäen.
Parhaat kehitysyhteistyön linjaukset syntyvät aivan kuten muutkin päätökset – avoimen ja rehellisen keskustelun avulla. Uusia keinoja pitää löytää perinteisen kehitysyhteistyön rinnalle ja kehityspolitiikan tulee olla samansuuntaista kaikilla saroilla.
EU maksaa kilpailua vääristäviä tukiaisia jäsenmailleen 60 miljardia euroa vuodessa ja neuvottelee vapaakauppasopimuksia kehitysmaiden kanssa. Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus pitää köyhät maat köyhinä, mutta samalla täyttää eurooppalaisten, maataloustuottajien ja varsinkin suuryritysten osakkaiden, kukkaroita. Wahlroos edustaa molempia, joten räväköitä kommentteja voi näissä asioissa odottaa muilta.
Olisi kiva etsiä ratkaisuja yhdessä sulkeutumatta ankkalampeen, mutta se on niin vaikeaa. Ilman Wahlroosin heittoa seurannutta raikasta ja rehellistä keskustelua päätyisin tiedottajana helposti siihen, että Nicaraguassa kaikki yhteistyö sujuu kuin rasvattu ja köyhyys poistuu vinhaa vauhtia. <
Kirjoittaja on kepan kehityspoliittinen tiedottaja Nicaraguassa.