Ihmisten halu kaunistaa ympäristöään on yleisinhimillinen ominaisuus. Pohjois-Thaimaassa pakolaisleirillä asuvan burmalaisperheen yksihuoneisen bambukodin seinää koristavat aikakauslehdestä hellävaroen irrotetut, kiiltävät kuvat.
Keski-ikäinen ja -luokkainen suomalainen ripustaa seinälleen Heljä Liukko-Sundströmin keramiikkataulun, plaseeraa kirjahyllyynsä Oiva Toikan siivekkään ja pöydälle kimpun tulppaaneja Aalto-maljakossa. Koti halutaan kaunistaa, sillä koristelematon tila näyttää karulta ja puolivalmiilta.
Tuttava miettii lahjaa aasialaiselle ystävälleen. Aiemmat valinnat ovat menneet pieleen. Kotimaansa keskiluokkaan kuuluvan kaverin ilme on paljastanut, että huolella valittu suomalainen puinen designesine on – runsaista kiittelyistä huolimatta – vastaanottajan mielestä sittenkin vain laudanpätkä. Vaikka onhan se hiottu. Ja selkeämuotoinen tuikkulyhty – se nyt vain on paksusta lasista tehty kuppi, ei muuta. Ei ainakaan erityisen kaunista.
Mikä siis oikeastaan on kaunista? Filosofian tohtori, estetiikan tutkija Oiva Kuisma Helsingin yliopistolta palauttaa kysymyksen siihen, mihin kauneuskäsitteellä viitataan. Useimmissa kielissä sanan esteettinen ja eettinen merkitys ovat lähellä toisiaan. Kaunis on siis muutakin kuin pintaa, se kuvaa myös jaloutta ja toiminnan moraalisuutta.
Estetiikan dosentti, tutkija Minna Eväsoja puolestaan kuvaa kirjassa Itämainen estetiikka (Gaudeamus, 2011) aasialaista arjen estetiikkaa, josta puhuttaessa hänen mukaansa viitataan – ei suinkaan ylellisyyteen – vaan mielentilaan, jossa materiaalista puutetta ei pidetä elämää rajoittavana tekijänä. Tavoiteltavaa ei siis ole kaunis ympäristö, vaan kaunis, rauhallinen mieli.
Usko sanelee kauneuskäsitystä
Esteettistä kauneutta pidetäänkin usein vähemmän tärkeänä kuin eettistä. Esimerkiksi skandinaavisen askeettista kauneuskäsitystä voi osaltaan selittää kristinusko.
”Uudessa testamentissa – johon monet meidän arvoistamme perustuvat – ei kreikan kaunista tarkoittava sana kalos esiinny esteettisessä merkityksessään ainuttakaan kertaa. Sitä käytetään kyllä eettisessä merkityksessä, yleisenä suosituksena. Mutta kertaakaan ihmisestä tai esineestä tai edes luonnosta ei sanota, että se olisi kaunis”, Kuisma kuvaa evankeliumien kirjoittajien valintoja.
Nuivasta suhtautumisesta kuviin ja kuvaamiseen yleensä kertoo taas se, että vallitsevan mielikuvan Jeesuksesta ovat luoneet antiikin kreikkalaiset. Kuvien kumartelusta varoitellaan Raamatun lisäksi niin Toorassa kuin Koraanissakin. Toisaalta kreikkalaiskatolisten kirkkojen ja asujen kullan kimallus ja esineistön koristeellisuus lähenevät hyvinkin hindujen värikkäitä palvontamenoja.
Oiva Kuisma huomauttaakin, että eri kulttuureilla on myös erilaiset esteettiset arvot. Niinpä vaikka sana kaunis riisuttaisiin kaikista eettisistä sivumerkityksistään, voi meidän kauniimme sittenkin olla muualla joku muu.
Itse kauneuden tarpeestakin voidaan olla montaa mieltä. Ehdottomana esteettisenä arvona sitä ei ole pidetty sitten 1700-luvun. ”Kun estetiikka monipuolistui ja sai uusia sisältöjä, kuten pittoreskin ja elegantin, kauneuden merkitys väheni. 1800-luvun avantgarde vei siltä lopunkin merkittävyyden”, Kuisma selittää kauneu-den ja länsimaisen estetiikan etääntynyttä suhdetta.
Tutkija Minna Eväsoja avaa japanilaista kauneuden käsitettä Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa: ”Esimerkiksi okashi voi merkitä aiheyhteydestä riippuen ainakin kaunista, omituista, mielenkiintoista ja hassua. ’Kaunis’ puolestaan on jotain sellaista, joka herättää suuria tunteita.”
Suomessa kauneus nousee korkealle silloin, kun mitataan ympäristön esteettisiä arvoja. Kauniiksi koetun ympäristön uhkaaminen herättää ihmisissä suuria tunteita. Oiva Kuisman mielestä on ymmärrettävää, että kauneus sopii esteettisiin arvoihin, kun puhe on ympäristöstä.
”Pilattu ympäristö on ruma ja ruman ympäristön vastustaminen yksimielistä.”
Kauneus ei aina ole muodikasta
Entä sitten kauneus ja käytännöllisyys?
Kuisman mielestä kauniin ja käytännöllisen yhdistelmä voi toteutua esimerkiksi muotoilussa, designissa, mutta mitenkään naimisissa esineen kauneus ja sen käyttöarvo eivät ole.
Aalto-yliopiston lehtori, keraamikko Nathalie Lahdenmäki on Kuisman kanssa samoilla linjoilla. Jos on kauneus ollut epäsuosiossa teoriassa, paljon parempi maine sillä ei ole ollut käytännön esinemuotoilussakaan.
”Kauneus on ollut jopa pois muodista, mutta onhan se tosi oleellista muotoilussakin”, Lahdenmäki sanoo, mutta jatkaa samaan hengenvetoon, että mittareita tai kriteereitä kauneudelle on kuitenkin mahdoton asettaa.
Nathalie Lahdenmäki muotoilee itse keraamisia astioita. Hän luettelee pitkän listan tärkeitä tekijöitä mittasuhteista, tuntumasta eli haptisuudesta ja painosta materiaaleihin ja väriyhdistelmiin, mutta sanoo, ettei mikään niistä yksinään riitä tekemään esineestä kaunista. Usein niiden lisäksi tarvitaan vielä jonkinlainen yllätystekijä.
”Taiteen tavoin käyttöesineet voivat tuottaa ihmiselle mielihyvää. Lisäarvoa ja merkitystä esine saa, jos siinä yhdistyvät esteettinen mielihyvä ja käytettävyys.” Tällä tavoin arvokkaasta esineestä Lahdenmäki valitsee esimerkiksi Etiopiassa näkemänsä savesta poltetut padat ja kulhot, arkiseen käyttöön tarkoitetut, mutta tavattoman kauniit ja hyvät käsitellä.
”Tärkeää on, että materiaalin tuntu säilyy, että esine tuntuu hyvältä kädessä. Ehkä juuri haptisuus on tärkeintä joka puolella maailmaa.”
Funktionaalisuus alkaa murtua
Myös Lahdenmäki on mieltynyt Japaniin. Tuliaisia ei tarvitse miettiä kumpaakaan suuntaan kulkiessa – Lahdenmäen keramiikkaesineet istuvat japanilaiseen makuun ja japanilaisten vastaavat Lahdenmäen makuun.
”Ihailen japanilaista mielenlaatua ja pitkää traditiota.”
Suomalaisen muotoilun skandinaavinen funktionaalisuus on juurtunut syvälle ja sen muovaama kauneuskäsitys alkaa vasta pikku hiljaa murtua ja antaa tilaa erilaisille näkemyksille.
”Nuoret ovat murtamassa sitä. Heidän töissään on leikkiä ja iloa”, Lahdenmäki sanoo.
Koristeellisuus, jota funktionalistit pitävät turhana ja epätarkoituksenmukaisena, alkaa sekin olla jälleen salonkikelpoista. Toisaalta – jos googlaa sanaparin ’kaunis esine’, saattaa uskoa, ettei koristeellisuus koskaan ole kokonaan pois suomalaisten kodeista ollutkaan.
Joskus pyrkimys voi olla myös kohti rumaa, sillä rumakin puhuu omaa kieltään. Marketin kalsea seinä kertoo esteettisten arvojen olevan sivuseikka, kun kyse on puhtaasta liiketoiminnasta.
”Eikä kenties ole haluakaan imponeerata, sillä kaunis tulkitaan kalliiksi”, Oiva Kuisma arvelee.