Leena Lehtolaisen romaanissa Minne tytöt kadonneet etsivä Maria Kallio tutkii neljän kadonneen afgaanitytön kohtaloa. Anja Snellmanin Parvekejumalissa somalityttö yrittää elää normaalin länsimaisen nuoren naisen elämää salaa perheeltään, kun taas toinen päähenkilöistä on islamin löytänyt suomalainen nuori nainen. Jari Tervon Laylassa puolestaan kurdityttö pakenee perhettään Turkista ja päätyy prostituoiduksi Suomeen.
Aiheena maahanmuuttajaperheet on hyvin tärkeä ja ajankohtainen. Kirjoittajia onkin kehuttu rohkeiksi ja heikkojen puolustajiksi. Tosiasiassa kirjojen aihepiiri on kuitenkin valittu lähinnä siksi, että se herättää tunteita ja tuo lukijoita. Ainakin Tervon romaani on ollut myydyimpien listalla.
Kirjoja on ylistetty ja kirjailijoita kiitetty erinomaisesta taustatyöstä. Varsinkin Tervoa on Laylan julkistamisen jälkeen haastateltu mediassa kunniaväkivallan asiantuntijana.
Todellisuudessa kaikki edellä mainitut kirjat on kirjoitettu paitsi heikoilla tiedoilla, myös varsin vähäisellä kiinnostuksella kyseisiä kulttuureja – tai edes väitettyjen ongelmien taustoja kohtaan. Hanna Kuusela on ruotinut Snellmanin kirjan puutteita ja hänen tapaansa syyllistää somaleita Voimassa julkaistussa erinomaisessa jutussaan ”Anja Snellman & riivattu huivi”.
Allekirjoittanut on puolestaan arvostellut Tervon kirjaa lukuisten puutteiden ja virheiden lisäksi muun muassa siitä, kuinka Tervo näkee kunniaväkivallan kaikkien kurdien – ja nimenomaan kurdien – ongelmana.
Lehtolaisen kirja on dekkari, eikä sitä ole nähty samalla tavalla totuuden äänitorvena kuin Snellmanin ja Tervon romaaneja.
Kirjailijat onnistuivat ällistyttämään nokkeluuksillaan maahanmuuttajien todellisuutta tuntemattomat kirjallisuuskriitikot. Lehdet pursuivat ylitsevuotavia kehuja.
Kuitenkin niin kirjailijat kuin kriitikotkin taisivat yllättyä siitä, että Suomessa ei ainoastaan voi kirjoittaa muista kulttuureista mitä tahansa, vaan myös jäädä kiinni taustatöiden huonosta tekemisestä ja asenteellisuudesta.
Valtamedian strategiana on kuitenkin ollut vaieta koko asiasta. Onneksi kaikki eivät vaikene perheväkivallasta, ”kunniaväkivallasta” ja muista väkivallan muodoista, jotka vaarantavat perus- ja ihmisoikeuksia. Tärkein työ oikeuksien toteutumiseksi tehdään kuitenkin ilman suuria otsikoita.
Osallistuin lokakuussa Tampereella dialogityöpajaan ”Kurdikulttuuri ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen valossa”. Työpaja oli osa Ihmisoikeusliiton Kitke-hanketta, jonka tavoitteena on ehkäistä kunniaan liittyvää väkivaltaa.
Tampereen tilaisuuteen oli matkustanut kurdeja Helsingistä, Turusta, Lahdesta ja Jyväskylästä kustakin bussilastillinen, sekä pienempiä ryhmiä muilta paikkakunnilta. Työpajan tavoitteena ei ollut tuoda toisten kulttuurien edustajia heristelemään sormea vähemmistöihin kuuluville, vaan saada vähemmistön edustajat itse keskustelemaan ongelmistaan.
Tilaisuus oli kokonaan kurdinkielinen. Esitelmöijät ja työryhmien vetäjät olivat tunnettuja ihmisoikeusaktivisteja, juristeja, toimittajia ja muita yhteiskunnallisia vaikuttajia paitsi Suomesta, myös Ruotsista, Isosta-Britanniasta ja Alankomaista. Allekirjoittanut esitelmöi monikulttuurisuuden rajoista Suomen lainsäädännön näkökulmasta.
Esitelmien lisäksi tilaisuudessa oli työpajoja niin naisille, miehille kuin nuorillekin. Pienryhmissä kaikilla oli mahdollisuus tuoda esille näkemyksiään. Erimielisyyksiäkin oli, mutta suuri yksimielisyys vallitsi siitä, että ongelmat voidaan ratkaista vain keskustelemalla yhteisön sisällä. Tahtoa puuttua ongelmiin ei puuttunut.
Vastaavia tilaisuuksia on tarjolla myös muille vähemmistöille. Yhteisöjen omien asiantuntijoiden vetäminä, yhteisön omalla kielellä.
Kohukirjoilla hämmennetään niin vähemmistöjä kuin valtaväestöäkin. Mutta vuoropuhelulla edistytään jatkuvasti – siitäkin huolimatta, ettei siitä revitä kohuotsikoita.