Kuiva aro jatkuu silmänkantamattomiin. Viimeinen kaupunki, kuuma ja pölyinen 58 000 asukkaan Firuzabad, on jäänyt taakse tunteja sitten, eikä tien varrella näy enää yhtään taloa.
Maantiellä sen sijaan on tungosta: satoja lampaita ja vuohia töröttää suoraan auton edessä vailla vähäisintäkään aikomusta väistyä. Karski paimen saa laumansa hiukan sivummalle, mutta tilanne toistuu heti seuraavan mutkan takana.
Lokakuu on iranilaisessa Farsin maakunnassa kaškai-nomadien vaellusaikaa. Tällöin paimenilla ja heidän laumoillaan on tiellä etuoikeus. Heitä odotetaan kiivaasti matkan päässä, talveksi pystytetyissä qishlaq-leireissä.
Manzar katsoo taivaanrantaa, mutta se, mikä näyttää lähestyvältä lammaslaumalta, paljastuu jälleen kerran keskipäivän auringon ilkeäksi kangastukseksi. Manzarin Ali-miehestä ei ole kuulunut mitään kahteen viikkoon, ja nainen alkaa olla kärsimätön. Hän on saanut kuorma-autokyydin talvilaidunalueelle, purkanut lastin, pystyttänyt teltan ja tutkinut lähistön perin pohjin.
”Minulla ei ole mitään hätää, mutta miten mieheni pärjää siellä arolla yksin”, nainen pohtii ja nostaa taas katseensa horisonttiin. Onneksi ihan yksin ei tarvitse olla: oma tytär sekä miehen veli ja äiti ovat hekin päässeet autolla perille.
”Toimme mukanamme myös kaikki tiineet eläimet. Lauman pitäisi olla reilusti kasvanut kun mieheni pääsee vihdoin tänne”, Manzar sanoo ja osoittaa pientä karitsakarsinaa, josta kuuluu jo kova määintä.
Suunnistusta tähtien mukaan
Ilta tuo ilon: Manzarin veli Nazar ilmestyy leiriin. Nuori mies opiskelee kaupungissa taloustiedettä, mutta käy tervehtimässä sukuaan aina kun ehtii.
”Silloin kun saan tiedon, missä he ovat. Eiväthän kaškait suostu käyttämään kännykkää!” Värikkäässä teltassa siskonsa rinnalla Nazar näyttää kun eri planeetan asukkaalta: kiiltävät kengät, trendikkäät housut ja vahattu tukka. Manzarin tytär Sakineh tulee ulos keittoteltasta ja halaa enoaan: enää ei tarvitse vain katsoa karitsojen perään, vaan saa jutella kaupunkielämästä.
Yö laskeutuu vaivihkaa, ja hetken päästä vain pieni öljylamppu valaisee teltan edustan. Sisältä pihalle kannetaan mattoja, tyynyjä ja peittoja. Nuoret rupattelevat iloisesti sillä aikaa kun Manzar asettaa lautaset matolle.
Lanko ja anoppi pitää hakea illallispöytään. ”Tykkäävät asua erillään meistä”, Manzar selittää ja kävelee viereisen kukkulan takana seisovaan telttaan, anoppilaan.
Kun silmä tottuu himmeään valoon, taivas alkaa näyttää tarunomaiselta. Miljoonat tähdet loistavat niin kirkkaasti, ettei lamppua enää tarvita.
”Kaškait ovat taitavia suunnistamaan pitkillä vaelluksillaan tähtien avulla. Tähtiä, tuulta ja taivasta pitää osata lukea myös sään ennustamiseksi”, Nazar selittää. Manzarin mies Ali pystyy ennustamaan sateen jopa vuodeksi eteenpäin. Viime aikoina ennustukset ovat olleet helppoja tehdä ja yhtä pessimistisiä kaikki – alueella ei ole satanut neljään vuoteen.
Päivä alkaa aamuneljältä
Kello on vasta kahdeksan illalla, mutta teltta-alue on hiljentynyt. Nomadit elävät auringon mukaan, ja ennen varhaista nousua pitää saada levätä kunnolla. Aro kylmenee yön aikana, joten aamutunneilla paksut peitot ja villamatot ovat tarpeen.
Eläimet alkavat määkiä jo aamuneljältä, mutta ennen muita herännyttä Manzaria se ei haittaa. Kun auringon ensimmäiset säteet valaisevat teltan edustan, naisella on jo täysi touhu päällä. Ohuen ohutta lavash-leipää pitää paistaa koko päiväksi. Muuallakin Iranissa lavash on aterian pääaines, mutta arolla se on ainoita ruokia, jonka saannista voi olla varma. Lampaanliha ja lavash, siinä kaškain vakiodieetti.
Perhe heräilee hissukseen, paksut matot siirretään yhteisvoimin teltan sisään. Ne järjestetään korkeisiin pinoihin ja peitetään villapeitoilla. Manzar seuraa tarkkana, että piha siivotaan kunnolla. Arollakin kodin pitää olla järjestyksessä.
Sakineh laittaa tyynyt isoon ja värikkääseen satulalaukkuun, khorjiniin. Khorjinit toimivat teltassa koristeena, kaappina ja tallelokerona, mutta niiden tärkein tehtävä on kuljettaa tavara pitkien vaellusten aikana hevosen tai aasin selässä. Jokainen perhe koristelee satulalaukkunsa omaan tapaansa. Sakineh on selvästi ylpeä omistaan.
Äidin on puolestaan pakattava matkaan muovikanisterit päivittäistä vesihakureissua varten. Kaškain maat ovat kärsineet kohtalokkaasta kuivuudesta, jota helpottamaan Iranin hallitus on rakentanut vesiverkoston
Manzarin leiripaikalta on vesihanalle kolmen tunnin matka, eikä aikaa sovi hukata. Aasin selkään pakataan kaikki tyhjät muovikanisterit ja likaiset pyykit. Perheen kahta laihaa koiraa ei tarvitse edes kutsua mukaan; eläimet tietävät hyvin päivän rituaalit ja heiluttavat jo iloisesti häntäänsä.
Veden virvoittava voima
Hanalle on ehdittävä ennen kuin aurinko ehtii turhan korkealle, muuten paluumatkasta tulee liian raskas. Arolla lämpötila nousee keskipäivällä yli 40 asteeseen, jolloin eläimetkin hakeutuvat varjoon. Matkalla hanalle ei ole yhtään varjopaikkaa.
Kaikki kukkulat ja hiekkapolut näyttävät samanlaisilta, mutta suunnistustaidot ovat kaškain vahvuuksia. Manzar ehtii hanalle vajaassa kolmessa tunnissa. Oi sitä ihanaa hetkeä, kun saa juoda niin paljon kun haluaa, pestä kasvot kylmällä vedellä ja katsoa kuinka eläimetkin juovat ahneesti, vettä ympäriinsä roiskutellen.
Silti tännekään ei jäädä rentoutumaan. Manzar pesee pyykit, täyttää vesiastiat. Kaikki säiliöt täytetään – myös auton sisärengas ja lampaan suolesta tehty kanisteri. Juuri ennen lähtöä Manzar muistaa vielä yhden asian, ottaa päästään läpikuultavan hunnun, pesee senkin ja ripustaa aasin selkään kuivumaan.
Iranilaisnaiset eivät kulkisi ilman huntua syrjäisellä arollakaan, mutta kaškaita eivät uudet säännöt näytä koskevan: heimon naiset ovat vuosisatoja käyttäneet läpinäkyviä kapeita huntuja, joiden tarkoitus ei ole peittää hiuksia vaan päinvastoin kiinnittää niihin huomiota. Manzarin hiukset ovat paksut ja tummat, ja ennen kuin paluumatka alkaa, hän kastelee ne ja laittaa kiemuroille. Huntu kuivuu auringossa sekunneissa mutta Manzar kiinnittää sen päähänsä ennen leirille saapumista.
Laidunalueen metsästys
Teltassa voisi levätä väsyttävän reissun jälkeen, mutta kotityöt odottavat. Emäntä käärii hihansa ja alkaa lypsää vuohia. Nazar pitää eläimet tiukasti paikallaan.
”Usein ikävöin tätä yksinkertaista elämää teltassa. Tiedän kuitenkin, ettei paluuta enää ole”, hän huokaa.
Lampailla ja vuohilla riippuu kauloissaan pienet pussit, joiden rei’istä putoilee maahan siemeniä. Kuten muillakin alueen nomadeilla, kaškailla on käytössään keinoja elävöittää karua ympäristöään. Eläimet levittävät siemeniä pitkin kulkureittiä.
“Kasveista voi helposti päätellä, milloin alueen varat ovat hyviä ja milloin taas leiripaikka on jätettävä muutamaksi vuodeksi lepäämään. Kun hyvää laidunaluetta ei tahdo kuivan kauden aikana löytyä, heimo voi joutua luopumaan jopa puolesta laumastaan”, Nazar selittää.
Maanviljelystä kaåkait eivät juurikaan harjoita. “Vaikka maamme näyttävät ulkopuolisen silmissä karuilta, antavat ne meille kaiken tarvitsemamme.”
Nomadeille eläimet ovat tärkein valuutta, elinkeino ja elämäntapa. Jokaisen lampaan ja vuohen korvassa riippuu pieni metallinen merkki – eläimen vakuutustodistus. Kun eläimiä kuolee, voi omistaja viedä pään vakuutusyhtiön konttoriin ja saada korvauksen menetetystä omaisuudestaan.
Kaškain sydän
Nazar katsoo kelloaan ja ilmoittaa lähtevänsä takaisin kaupunkiin. Vaikka perhe kuinka haluaisi pitää häntä vielä vähän aikaa lähellään, miestä odottaa jo oma elämä.
Yksi asia on kuitenkin vielä hoidettava. Matkan varrella täytyy pistäytyä kylässä tervehtimässä muita sukulaisia.
Vielä muutama vuosi sitten kylä oli tuntematon käsite kaškaille, onhan heimo aina ollut liikkeellä. Viime vuosien kuivuus on kuitenkin pakottanut monet perheet asettumaan kyliin. Hallituskin on kannustanut kaåkaita luopumaan paimentolaisuudestaan.
Sukulaisten kylällä ei ole vielä edes nimeä, niin uusi se on. Nazarin pikkuserkut ja tädit käyttävät vielä perinnepäähinettä ja osaavat edelleen kutoa aitoja kaåkai-mattoja, Iranin parhaita.
Savitalossa tuijotetaan kuitenkin jo televisiota ja seiniä koristavat kiinalaisten poptähtien julisteet.
”Sydämessämme tulemme silti aina olemaan kaškaita”, Nazar sanoo vähän kuin anteeksi pyytäen.