Kenialaisen Nakurun kaatopaikka perustettiin 1970-luvulla, jolloin kaupungin asukasmäärä oli vielä verrattain pieni. London asuinalueella olevan rinteen ja sen pienen laakson ajateltiin olevan riittävä sijoituspaikka kaupungin jätteille.
Toisin kävi. Nykyään Nakurussa on melkein Helsingin verran asukkaita ja se on yksi Afrikan nopeimmin kasvavista kaupungeista. Kaupungin infrastruktuuri ei ole pysynyt räjähtävän väestönkasvun mukana. Kaatopaikan pienestä laaksosta ei ole enää tietoakaan. Jätevuoret työntyvät kohti keskustaa.
Näky kaatopaikan keskeltä on absurdi: edessäni avautuu kaunis maisema Keniaa halkovaan Isoon Hautavajoamaan. Etualalla näkyy vilkas ja tiheään rakennettu liikekeskus ja sen takana kaunis ja vehreä Nakurujärven kansallispuisto. Ihmiset viljelemässä maata pienillä maatilkuillaan. Oikealla rinteellä kasvaa maissipelto. Itse seison jätteen ympäröimänä. Katselen maisemia löyhkäävässä saastassa seisten.
Miten ihmeessä jätteitä on alettu kipata tällaiseen paikkaan?
Kaatopaikka sijaitsee keskustaa, järveä ja asutusta korkeammalla. Tuuli ja sateet kuljettavat likaa, roskaa ja hajuja joka puolelle. Jätteiden läpi suodattunut sadevesi pilaa maaperää ja pohjavettä. Muovijätteen päällä kulkeva sadevesi tuhoaa viereistä autotietä ja rautatietä. Aluetta ei ole rajattu tai suojattu mitenkään.
Kaatopaikalle on muodostunut pysyvä asutus. Työttömät ja kodittomat ihmiset ovat löytäneet jätteen keskeltä suojan ja mahdollisuuden elää. He keräävät jätteen seasta muovia, lasia ja paperia ja myyvät niitä eteenpäin. Jos käy tuuri, kuorman seasta voi löytyä arvokasta metallia tai puuta oman asumuksen rakentamiseen.
Kaupungin aikeita eristää paikka, ja näin estää ihmisten elannon hankkiminen, ei ole otettu vastaan lämmöllä. Muutaman yön aikana suurin osa rakennetuista piikkilangoista ja betonipylväistä hakattiin irti ja käytettiin omiin tarpeisiin. Kaupungilla ei ollut resursseja vartioida 17 hehtaarin aluetta yötä päivää. Kunnostusprojektista on muistona vain vartijan hylätty koppi.
Kun jäterekka kurvaa paikalle, syntyy pieni sekasorto. Ihmiset, vuohet, siat ja haaskalinnut kiirehtivät apajille. Rekka kippaa jätelastinsa ja pengonta alkaa. Kaiken ikäiset ihmiset etsivät rahanarvoista tai koteihinsa sopivaa materiaalia. Eläimet tonkivat ruokaa.
Paikalliset kasvattavat täällä sikoja. Ne syövät melkein mitä vain ja jätteen seassa on runsaasti mädäntynyttä biojätettä. Sikoja myydään teurastamoille.
Kuinkakohan suuren osan Nakurun jätteestä nämä ihmiset ja siat kierrättävät?
Ihmisten tilanne kaatopaikalla on kinkkinen: toisaalta alue on vaarallinen ja terveysriskejä on paljon, mutta jätealue myös elättää ihmisiä, joilla ei ole ollut muita mahdollisuuksia. Jotkut heistä ovat asuneet koko ikänsä jätteen seassa ja tottuneet siihen – ainakin jollain tasolla.
Ei heistä kukaan täällä kuitenkaan eläisi, ellei olisi pakko. Moni pelkää asioiden menevän vielä huonompaan suuntaan.
Kaupunki on suunnitellut kaatopaikan siirtämistä pois ydinkeskustan läheisyydestä kauempana sijaitsevaan moderniin suljettuun jätekeskukseen. Tämä olisi parannus, mutta se veisi toimeentulon ja kotipaikan alueen ihmisiltä.
Kaupunki on luvannut hankkia ihmisille kodit ja turvata toimeentulon, mutta ihmiset eivät tähän usko. Kaupunki taistelee jo nyt työttömyyden ja alati kasvavan ihmismäärän kanssa. Nopeita ratkaisuja ei ole. Kaatopaikan siirtokin on ollut suunnitelmissa jo pitkään. Mutta entä sitten, kun jätevuoria oikeasti aletaan siirtää?
Kaatopaikan väki sanoo siirtyvänsä jätteiden mukana.
Yksi vanhempi nainen kutsuu kotiinsa ja esittelee tekemiään kauniita punoskasseja. Hän on kerännyt jätteen seasta muovipusseja ja -silppua, puhdistanut ja punonut ne kasseiksi.
Ihailen naisen aikaansaannoksia: kassit ovat kauniita, käytännöllisiä ja kestäviä