Intian viidenneksi pisin joki Narmada virtaa vuorten ja metsien keskellä Keski-Intiassa. Sen rannoilla ei ole suuria kaupunkeja, joten vesi on säilynyt puhtaana. Jokivarressa asuu paljon heimokansalaisia, adivaseja.
Narmada on ainoa joki, jonka ympäri tehdään parikrama. Se tarkoittaa pyhän kohteen – temppelin, lehmän tai muun pyhän – kiertämistä myötäpäivään.
Narmada-parikramassa vaelletaan siten, että vesi on aina kulkijan oikealla puolella. Suistossa 20 kilometriä leveä joki ylitetään veneillä. Koko kierros on lähes 3 000 kilometriä. Sen voi tehdä myös osissa.
Martti Anttila on vaeltanut Narmadajoella kaksi kertaa, vuosina 2005 ja 2008. Hän ei ole erityisesti perehtynyt pyhiinvaelluksen rituaaleihin eikä hindumytologiaan.
”Minulle tärkeintä on käveleminen, päänupin tyhjeneminen. Kävelemisen aikana koen astuvani syvemmälle todellisuuteen ja kauneuteen. Pääsen vapauteen, pois autojen teräskoteloista ja kaikenlaisten lasien ja kuvien peitosta”, hän sanoo.
Valokuvaamista hän ei juuri ajattele. Jos kuva tulee vastaan, hän ottaa kuvan, siinä se.
Vaeltamista itsensä kanssa
Toisin kuin Ganges-joelle, Narmadalle ei tehdä lomamatkoja. Pyhiinvaeltajat ovat tavallisia ihmisiä, jotka lähtevät pyhiinvaellukselle silloin, kun pystyvät irrottautumaan arjestaan. He pukeutuvat valkoisiin vaatteisiin ja varustautuvat matkaan vain bambusauvalla ja vesiastialla. Rahaa ei tarvita, sillä pyhiinvaeltaja kerjää ruokansa.
Anttilalle tämä oli yllätys. Hänellä oli rahaa, mutta missään ei ollut kauppoja, ei pullovettäkään ostettavaksi. Hän eli päiväkausia ruokosokerilla ja taateleilla ja joi pumppukaivojen vettä.
Enimmäkseen hän vaelsi yksin. Mutta etenkin temppeleissä yöpyessään hän kohtasi toisia matkalaisia, ja siellä sai usein ruokaakin.
”Temppelissä joku rikas saattaa jakaa ruokaa 500 hengelle. Pyhiinvaeltajien almuruokinta, sadavrat, katsotaan hyveelliseksi teoksi. Suhtautuminen kulkijoihin on kunnioittavaa, ja kastirajat menettävät merkitystään”, Anttila kertoo.
Anttila ihmettelee, miksei ikivanhoja polkuja pidetä arvokkaina samaan tapaan kuten temppeleitä tai raunioita.
”Ne ovat muistona ajalta, jolloin ihminen vielä käveli. Narmadan pyhiinvaelluspolut pitäisi liittää Unescon kulttuuriperintölistaan”, hän sanoo.
Intialaisten lomamatka
1970- ja 1980-luvuilla Anttila teki kuvausmatkoja Gangesilla ja sen sivujoella Jamunalla. Hän oli elänyt kaksi ja puoli vuotta buddhalaismunkkina Sri Lankalla ja perehtynyt kävelymeditaatioon.
Kuvausmatkoillaan hän halusi jatkaa omaa pyhiinvaellustaan ja kuvata tavallisia jokiseudun ihmisiä, jotka hän kokee sisarikseen ja veljikseen.
Gangesilla pyhiinvaellus on myös bisnestä.
”Perheet pakkaavat autonsa täyteen ja ajavat esimerkiksi Kalkutasta 2500 kilometriä Gangesin yläjuoksulle. Siellä he tekevät pyrähdyksiä mielenkiintoisimpiin kohteisiin. Tarjolla on monenlaisia paketteja – kohteisiin voi vaikka lentää helikopterilla. Monille jokimatka on samalla perheen lomamatka. Lomamatkat ovat ehkä kehittyneet juuri pyhiinvaellusmatkoista”, Anttila arvelee.
Itse hän liikkui tasaisella maalla busseilla ja majoittui kansanpaikoissa tai taivasalla makuupussin ja -alustan kanssa. Munkkielämä oli antanut valmiudet kestää karujakin olosuhteita.
”Tuolloin kaikki oli vielä hyvin, tuhon merkkejä ei näkynyt. Selvä muutos tapahtui 1990-luvun alussa, kun Intian talous avautui.”
Pyhästä Ganges-virrasta on tullut yksi maailman saastuneimpia jokia. Ihmeen vähän se kuitenkaan huolettaa hinduja. Joen pyhyyden uskotaan puhdistavan saastankin vedestä, mikä on viivästyttänyt vesiensuojelua Intiassa.
Patohankkeet jakavat kansaa
Kerran kävellessään Anttila huomasi maaperän muuttuvan ja polun katoavan. Vastaan tuli milloin upottavaa lentohiekkaa, milloin vesijättömaata tai kylien takamaille ulottuvia vesilonkeroita, joen häntiä.
Tietämättään Anttila oli tullut vuonna 1990 valmistuneen Bargin tekoaltaan alueelle. Kyläläiset kummastelivat yksinäistä kulkijaa – kukaan ei ole enää aikoihin kävellyt siellä. Pyhiinvaelluspolku on kadonnut malariasääskiä suosivaan veteen sadan kilometrin matkalta. Se osuus mennään busseilla.
Anttila tapasi upotettujen kylien asukkaita, joilla ei edelleenkään ollut mitään lain suojaa eikä oikeuksia uuteen kotipaikkaan.
Vuonna 1959 Intian pääministeri Jawaharlal Nehru nimitti patoja ”modernin Intian temppeleiksi”. Jokivarsikansalle padot ovat Anttilan mukaan uuden jumalan, ”Epäoikeudenmukaisuuden Jumalan”, temppeleitä. Keskiluokalle ne ovat ”Elintason Jumalan” palvontapaikkoja.
”Tapasin kaupunkilaisia, jotka olivat varta vasten tulleet patoa katsomaan ja esittelivät sitä ylpeinä”, hän sanoo.
Narmadalle on tarkoitus rakentaa 30 jättipatoa, 135 keskisuurta ja yli 3000 pientä patoa. Niillä kahlitaan myös Narmadaan laskevat 41 sivujokea.
Megalomaaninen suunnitelma on synnyttänyt Intian suurimpiin kuuluvan kansanliikkeen, Narmada Bachao Andolanin. Sen vaatimuksesta tehdyt sadat raportit ja tarkastukset osoittavat hankkeen erittäin suuret ympäristöhaitat ja -riskit, ihmisoikeusrikkomukset, petetyt lupaukset ja ylitetyt budjetit. Korkein oikeus on monta kertaa vaatinut rakentamisen keskeyttämistä. Viimeksi huhtikuussa pysäytettiin työt Maheswarin suurpadolla.
Silti hanke etenee.
Kunniaa äidinmaidolle
Intiassa Äiti Gangan katsotaan olevan läsnä jokaisessa maan seitsemässä suurimmassa joessa. Äiti Gangaa palvotaan kaiken elämän synnyttäjänä ja ylläpitäjänä, elämänvoiman eli shaktin ilmentymänä ja äidinmaidon symbolina.
Jokien pyhyys on veden ja elämän kiertokulun pyhyyttä. Oikeaoppisen hindun hartain toive on saada kuolla Gangesilla, tai ainakin saada kerran elämässään käydä siellä, tai edes saada pullollinen jonkin pyhän joen vettä.
Martti Anttilan valokuvat ovat kauniita ja harmonisia. Hän ei ole halunnut kuvata patoaltaita, koska niissä ei ole mitään kuvaamista, hän sanoo.
Hän on halunnut ikuistaa Intian vanhaa jokikulttuuria ja antaa kasvot ihmisille, jotka uhrataan ensimmäisinä. Kuvien mustavalkoisuuden hän yhdistää hämäränäköön, jonka hän oppi eläessään yhdeksän kuukautta erakkomunkkina leopardiluolassa. Pimeässä syvässä luolassa mietiskellessään hän huomasi joutuvansa hämäränäön tilaan, jossa aistivalppaus on äärimmillään.
Pyhiinvaeltajan päiväkirja -valokuvanäyttelyn viimeinen kuva on Narmadalta. Resuinen mies on päiväunilla sängyssä, joka riippuu hieman lattian yläpuolella. Kukko tarkastelee miestä. Kiekaiseeko se ajoissa?
Pyhiinvaeltajan päiväkirja – Martti Anttilan valokuvia Intian pyhiltä joilta. Helinä Rautavaaran museossa 7.8. saakka.
Valokuvaajan nettisivut: marttianttila.com