”Miehet eivät puhu”, nainen napauttaa punaviinilasi kädessään. Olemme Delhissä marraskuussa 2010, reilu kuukausi ennen elokuvan tv-ensi-iltaa.
Arpita Sinha on juuri viimeistellyt Men and the Art of Motorcycle Maintenance -dokumenttinsa ja myöntää, ettei sen työstäminen käynyt leikiten. Sinha poltti kuvauksien aikaan päreensä miesten pelleilyyn useammin kuin kerran. Elokuvaa editoidessaan hän puolestaan turhautui haastattelujen pinnallisuuteen. Syvemmälle pääseminen olisi vaatinut enemmän aikaa.
Miksi miehet eivät sitten antautuneet maskuliinisuutta koskeviin keskusteluihin?
”Selitys on yksinkertainen: he ovat miehiä!”, Sinha sanoo.
Moottoripyöräilijät olivat dokumentista innoissaan, mutta eivät siksi, että kertoivat itsestään. Sen sijaan he toteuttivat miehen rooliaan ja yrittivät ystävällisesti avustaa ja ohjeistaa, kuinka nuoren naisohjaajan tulisi tehdä työnsä.
Rakastettava rasvan katku
Mykkäelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Miehet kertovat ensirakkauksistaan, nykyisen kultansa täydellisistä kahvoista ja ihanasta rasvan hajusta. He vakuuttavat rakkaidensa kuljettamina löytäneensä niin buddhalaisuuden, itsensä kuin elämän tarkoituksen.
30-vuotiaalle Virille kaiken tarkoitus on seikkailu. Hiukset hulmuten hän kertoo, että myös hänen pyöränsä haluaa lentää.
Bobbeen, 37, rakkaus moottoripyöriin alkoi pikkupoikana, kun hänen naapurinsa korjasi moottoripyöräänsä olohuoneessaan. 10-vuotias Bobbee roikkui tuntikausia ”korjaamolla” ja sotki itsensä pyörärasvaan, esikuvaansa matkien.
Nykyään Bobbee valmistautuu pyöräreissuihinsa huolellisesti. Hän tunnustaa haluavansa olla hyvännäköinen ja ihailtu. Bobbee kuitenkin painottaa, että parasta pyöräilyssä on jengiläisten antama tuki. Pitkillä ja tapahtumientäyteisillä matkoilla kukaan ei selviäisi yksin.
Pelleilevät perheenpäät
Nähtyäni elokuvan piskuisen hotellin rätisevästä televisiosta ihmettelen Sinhan tyytymättömyyttä. Elokuvan miehet kyllä avautuvat, toisin kuin Sinha väittää.
Voin silti ymmärtää hänen turhautumisensa. Jos haluaa raskaita tunnustuksia ja kyynelistä kiiltäviä silmiä, eivät villit tarinat riitä.
Elokuvan anti ei kuitenkaan typisty vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Vikramille, 51, tärkeintä on yhteenkuuluvuus.
”Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia.”
Elokuvassa eniten ääneen pääsevä Bobbee kertoo pyöräjengin blogissa, ettei pyöräily ole hänellekään leikin asia, vaan kohtalon osoittama toinen mahdollisuus. Aiemmin hänen elämäänsä ohjasi viina.
Bobbee ylistää moottorien tuomaa vapautta, mutta sanoo, että pyöräilevänkin miehen elämää ohjaa lopulta nainen.
”Vanhemmat kärttävät avioliittoa, kaverit vaativat hyvännäköistä tyttöystävää, tytöt edellyttävät koulutusta ja rahaa”, hän selventää.
Naimisissa oleva Bobbee kuitenkin uskoo, että perheenpäänä oleminen on koodattu miehen DNA:han. Välillä hänkin haluaa olla kantamatta vastuuta: ajaa tuulisella rantatiellä ja olla oma teeskentelemätön itsensä.
Maskuliinisesti miehiä
Teennäisyyden välttäminen on tärkeää myös Sinhalle. Hänen mukaansa yliopistoissa opetettavalla gender-diskurssilla ei ole sijaa hänen elokuvassaan. Hän ei puhu maskuliinisuuksista monikossa, eikä tarkastele miesten feminiinisiä puolia.
”Dokumentin tekijänä minun on puhuttava niin, että ihmiset ymmärtävät”, Sinha täsmentää.
Elokuvansa miehiä Sinha ei kuitenkaan saa ymmärtämään. Motoristit näkevät maskuliinisuutensa vain naisten feminiinisyyden peilinä. Bobbeen mukaan koko maskuliinisuuden pohtiminen on outoa ja tarpeetonta. Hän on mies ja mies on hän. Hän ei esitä mitään, hän vain on. Mies.
Sinha jaksaa ihmetellä haastattelemiensa miesten sokeutta sukupuolirooleille, mutta painottaa, ettei missään nimessä kadu lopputulosta – saati motoristeihin kuluttamaansa aikaa.
”Olen kohta kolmekymmentä. Oli jo aika hoitaa tämä miesasia pois päiväjärjestyksestä!”, Sinha toteaa ja räjähtää hersyvään nauruun.