Elviksen elanto on tullut kadulta jo 23 vuoden ajan. Lapsena hän myi naapurustossaan äitinsä tekemiä maissilettuja. Myöhemmin hän alkoi myydä pussitettua vettä liikennevaloissa, kunnes auto kolhaisi ja olkaluu katkesi. Vesisäkin kantaminen kävi mahdottomaksi, joten ei auttanut kuin vaihtaa homma ikkunanpesuun.
Elvis olisi aikoinaan valinnut toisen uran, jos hänen kätensä eivät olisi surkastuneet – ilmeisesti vauvana sairastetun polion seurauksena. Toisella, puoliksi toimivalla kädellään Elvis elättää vaimoaan ja kahta lastaan. Tärkeintä on, että lapset saavat koulunsa loppuun eivätkä joudu kadulle.
Elvis ei tyydy omaankaan kohtaloonsa. Parhaillaan hän opiskelee tietokonekurssilla kassanhoitajaksi. Niinikään mies pelaa baseballia vammaissarjassa. Olimme taannoin Elviksen perheen ja vaimoni kanssa katsomassa Elviksen matsia. Ottelu oli harjoittelua Venezuelan rahoittamaan Latinalaisen Amerikan ”sosialististen” maiden väliseen vammaisturnaukseen.
Elvis kävi aamut töissä myös tuon turnausviikon aikana. Noina päivinä Elvis käveli liikenneristeyksen paahtavaan helteeseen läheisestä viiden tähden Holiday Inn -hotellista, johon turnauksen osanottajille oli järjestetty majoitus. Aamiainen kelpasi, mutta sänky oli kuulemma liian pehmeä.
Hotellin sängystä noustessaan Elvis toisti saman rukouksen kuin kaikkina aiempinakin aamuina viimeisen 23 vuoden ajan: että kukaan ei ajaisi hänen päälleen.
Aamunaljailuni Elviksen kanssa ovat nyt eilistä päivää. Kirjoitan tätä kolumnia Brysselistä, jossa olen aloittanut uudessa postissa, päätehtävänäni seurata EU:n Keski-Amerikan politiikkaa.
Niin Nicaraguan arkielämän huomiot kuin maan poliittiset ja taloudelliset koukerotkin saivat mieleni usein jylläämään viimeisten viiden vuoden aikana. Ajatteluni on sen ansiosta saanut uusia kestosävyjä.
Brysselistä kirjoittamieni juttujen aiheet tulevat varmasti poikkeamaan Nicaraguassa kirjoitetuista. Mutta Elvistä en unohda.
Kirjoittaja työskentelee Brysselissä Aprodev-järjestössä, joka seuraa EU:n kehityspolitiikkaa.