Taksinkuljettajan työ on melko hyvä työ – paitsi jos on nainen Iranissa. Iranilaisten naisten pitäisi olla kotivaimoja”, kertoo teheranilainen naiskuljettaja Sahar Salahshourin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Behind the Wheel of Life.

Salahshourin elokuvan nainen on eronnut yksinhuoltaja, joka ansaitsee elantonsa kyyditsemällä ihmisiä. Elokuva seuraa häntä yhden päivän ajan. Nainen ajaa taksia Teheranin ruuhkissa, kasvattaa kännykällä lastaan, nauraa äänekkäästi ja kommentoi muita autoilijoita ronskisti. Hän on itsenäinen teheranilaisnainen.

Esimerkiksi tällainen iranilaistodellisuus on tarjolla Tampereen kansainvälisillä elokuvajuhlilla 9.–13. maaliskuuta. Festivaalin pääohjelmiston Naisten Iran I -näytös koostuu neljästä ajankohtaisesta dokumenttielokuvasta; Naisten Iran II sisältää yhden dokumenttielokuvan ja neljä fiktiota. Kaikki elokuvajuhlien iranilaiselokuvat ovat naisohjaajien tekemä.

Tampereelle vieraaksi saapuvalta Mona Rafatzadehilta on ohjelmistossa kaksi elokuvaa. Niitä yhdistää ohjaajan halu mennä suoraan kohti ihmisten arkea. Rafatzadeh kuvaa läheltä ja antaa erilaisten kasvojen puhua.

Road of Dreams -dokumenttielokuvassa kymmeniltä teheranilaisilta kysytään, mikä on heidän haaveensa, mitä he toivovat. Dokumentti on tehty kuohuvana vaalikesänä 2009. Vastausten ja vastaajien kirjo on ilahduttava: kamera menee lasten, vanhusten, miesten, naisten – kaikenlaisten ihmisten luo. Jo edellä mainitunkin vuoksi teheranilaisten unelmat risteilevät aina barbienukeista poliittisiin muutoksiin, uskontoon ja ilmaisunvapauteen.

Yllättävän moni iranilainen uskaltaa sanoa kameran edessä ääneen, että suurin haave on päästä pois Iranista.

Arkea metrossa

Metron naisten osastossa on erikoinen tunnelma, kun päitä peittävät huivit höltyvät ja metrokäytävän vilinä hellittää. Mona Rafatzadehin Their Life Is Somewhere Else! -dokumentti kuvaa kaupungin alla matkustavia naisia, jotka ovat miehiseltä maailmalta piilossa metromatkan verran. Naiset istuvat hiljaa, nauravat, puhuvat, nukkuvat kuin kuka tahansa nainen muualla kuin Iranissa. Metrossa kaupataan vaatteita, alusvaatteetkin vilahtelevat ja olo on keveä.

Metromatka on kuin pieni salainen hetki muun maailman katseelta – päätepysäkillä huivit kohennetaan ja katse siirtyy lähemmäs maata.

Naisten Iran I -näytökseen kuuluva, Rokhsareh Ghaemmaghamin ohjaama Sianoze sijoituu edellisten dokumenttien kaltaisesti arkeen. Elokuva näyttää kadulla maalaavan miehen elämän välityksellä niin ympärillä sykkivää kaupunkilaiselämää kuin taiteen ja ilmaisunvapauden vaikeaa tilannetta nyky-Iranissa.

Turvaa etsimässä

Naisten Iran II -sarjan aloittaa dokumenttielokuva The Safe Houses. Dokumentti on ohjelmiston elokuvista suorin ja kenties myös selkeimmin kantaaottava.

Koettaessaan selvittää, mistä teheranilaisnainen voi löytää apua turvattomassa elämäntilanteessa, dokumentti ei väistä iranilaisnaisten kokeman monimuotoisen väkivallan esiintuomista. Naiset kertovat elämäntarinoitaan, joissa miehet lyövät, käytävät huumeita, juovat, ovat välinpitämättömiä, hylkäävät, pakottavat avioeroon tai prostituutioon.

Maryam Haghpanahin ohjaamassa elokuvassa naiset puhuvat kokemuksistaan avoimesti. Lisäksi kuvausryhmä kysyy heiltä, tietävätkö he millaista apua on tarjolla. Koko elokuvan läpäisee tuntemus sisaruudesta, naisten keskinäisestä rintamasta, jossa nainen pyytää tulla kohdelluksi ihmisenä. Pyytää – mutta tämän dokumenttielokuvan hengessä myös vaatii.

Turvakodeista puhuttaessa epätietoisuus kävelee vastaan. Jotkut haastatelluista naisista eivät edes tiedä, mitä turva tarkoittaa; toisille käytännön asioiden hoitaminen turvakodin löytämiseksi on vaikeaa. Moni asuu tai on asunut kadulla. Mutta onnekkaat naiset ja lapset ovat löytäneet tiensä turvakodin kaltaisiin paikkoihin, jossa voi hengähtää hetken.

Iranilaisnaisten dokumenttielokuvia ei voi katsoa iloitsematta siitä, kuinka avoimesti ne uskaltavat paljastaa viestinsä, osoittaa epäkohtia, ottaa kantaa. Vaikka katsoja kaipaakin toisinaan hienovireisempää ja kätketympää viestintää, informaation läpitunkevuus juuri näissä dokumenttielokuvissa on ymmärrettävää: naisohjaajilla on epäilemättä todellista asiaa ja tarve tulla vihdoin tasa-arvoisesti kuulluksi ja ymmärretyksi.

Fiktiota vapaudenkaipuusta

Naisten Iran -sarjan fiktioelokuvat ovat kaikki visuaalisesti erittäin kauniita, satumaisiakin. Siinä missä dokumenttielokuvien kohdalla voi aistia jo kuvaustilanteiden häilyvyyden ja käsivarakameran heilunnan perusteella, kuinka arkojen ja vaiettujen aiheiden parissa ollaan, fiktiot luovat taiteellisen ja harmonisen kuvan. Sisällöllisesti ne myös laajentavat iranilaistodellisuuden kuvausta maaseudulle.

”Niille, jotka ovat kyllästyneitä ja väsyneitä sotaan”, kirjoitetaan elokuvan Silent Companion lopputekstissä. Elham Hosseinzadehin ohjaaman elokuvan keskiössä on häämekko, jota irakilaismies soutaa hakemaan Iranin puolelta. Hän palaa tulevan vaimonsa luo luodinreikä valkoisessa mekossa.

No Watchman Farmissa luutakauppias kohtaa keskellä peltoja yksinäisen variksenpelättimen ja päättää rakentaa tälle ystävättären. Pienen apinan matkaa ihmisten julmassa maailmassa puolestaan seurataan elokuvassa Friends’s Place, Enemy’s Place. Sulokasvoinen apina haluaa vapautta, mutta ei vapauduttuaan tiedä, kuinka olla vapaa ja selviytyä.

Elokuvista abstraktein ja kokeellisin …and nothing else seuraa fragmentaarisesti iranilaisrouvan hetkiä. Tässäkin elokuvassa nainen kaipaa vapauteen. Vapauteen miehestään. Kauniissa valossa kuvattu elokuva sekoittaa aikoja ja paikkoja niin, että elokuvan kokonaisrakenne muotoutuu poeettiseksi ja sykliseksi.

Iranilaisnaisten ohjaamat fiktioelokuvat puhuvat siis vapaudesta myös muotonsa puolesta. Kaikkien elokuvien kohdalla loppu jää avoimeksi, ja näin ollen elokuvat töytäisevät pehmeästi liikkeelle katsojan omaa ajattelua.

Tampere Film Festival 9.-13.3.
Lisätietoja www.tamperefilmfestival.fi