Vappuna vasa hangella

Poronhoidon vuosi alkaa kesäkuun alussa. Vasat syntyvät toukokuussa, ensimmäiset jo vappuna. Kiivain sesonki on kuun jälkipuoliskolla 15–25. toukokuuta.

Poromiehillä on sanonta: vappuna vasa hangella. Yleensä vasoja syntyy yksi, joskus harvoin kaksi. Porot vaeltavat kesät vapaana laiduntaen, sääskiparvea eli räkkää vältellen. Uudet vasat pitää merkitä poron omistajan mukaan, poromiehen omalla korvamerkillä.

Kesä-heinäkuun vaihteessa luonto auttaa poromiestä. Räkkä ajaa porot laumaan ja siten eläimet on helpompi hakea kairasta ja metsistä poroaitauksiin.

Myöhäisiltojen ja keskiyön viileimpinä tunteina porot ajetaan aitauksista yhä pienempiin aitoihin. Viimeinen aitaus on kurra eli kirnu. Siellä vasojen kaulaan laitetaan numerolappu. Sen jälkeen vasat emoineen päästetään takaisin isompaan aitaukseen, emäaitaan, jossa poromiehet kirjaavat ylös vasa-emo -parit vaatimen eli naaraan merkin mukaan. Näin löydetään vasoille omistaja.

Lopuksi porot ajetaan takaisin kirnuun, jossa vasat otetaan kiinni ja niiden molempiin korviin leikataan puukolla omistajan oma korvamerkki. Esimerkkinä: oikea päältä vita, hanka alla, vasen halki, pykälä päällä, kaksi pistosta alla (ks. kuva yllä).

Kesän ja syksyn poromiehen työtehtäviin kuuluu myös poroaitojen korjausta ja heinäntekoa.

Hirvaiden kiimainen haaremi

Kesän aikana talvikarva on irronnut ja vaihtunut kesäkarvaan. Poro saa myös uudet sarvet. Elokuussa paksumpi talviturkki alkaa taas kasvaa ohuemman karvan tilalle.

Luonto on apuna, kun poromiesten pitää koota syksyllä erotusta varten porot aitaukseen. Poroilla alkaa kiima- eli rykimäaika, jolloin hirvaat kokoavat itselleen haaremin. Hirvaiden välinen tappelu ja sarvien kalistelu samanaikaistaa vaadinten kiimaa ja siten keväistä vasontaa.

Rykimän jälkeen hirvas pudottaa sarvensa. Vaatimen sarvet tippuvat vasta vasomisen jälkeen keväällä. Hirvaita on vain 5–7 prosenttia kaikista poroista.

Kiimassa olevan uroksen lihaa ei kukaan halua syödä. Sanotaan, että poron liha maistuu silloin kuselta. Hirvaat kusevat kintuille – kirjaimellisesti. Hirvaan kuohimisen eli sen siemenjohtimien leikkaamisen jälkeen kuluu yleensä vuosi ennen kuin se teurastetaan. Silloin liha on maukasta, eikä poro ole kiiman takia laihtunut tai huonossa kunnossa. Matkailu- tai kilpa-ajotarkoituksiin käytettävät porot ovat kuohittuja eli härkiä.

Poromiesten sadonkorjuuaika

Vielä 50 vuotta sitten poromiehet lähtivät kävellen tai hiihtäen hakemaan porojaan erotusaitauksiin. Metsäretket kestivät monta viikkoa. Nykyisin porotokat kerätään paljon nopeammin mönkijöillä, moottorikelkoilla ja jopa helikoptereilla. Tosin suurissa paliskunnissa porojen kokoaminen kestää edelleen viikkokausia, ja erotuksissa voi samana päivänä olla yli 4 000 tuntureiden sarvipäätä.

Poroerotukset ovat poromiesten sadonkorjuuaikaa. Porot ajetaan pienissä erissä kurraan, jossa teurasporot erotellaan eloporoista, eloon jäävistä poroista.

Eloporot luetaan, niiden turkkiin tehdään puukolla viillot merkiksi erotuksessa käynnistä, ja lopuksi eläinlääkäri pistää loislääkityspiikin lihakseen. Osa hirvaista kuohitaan häriksi. Ennen vanhaan kuohinta tehtiin puremalla, nykyään toimenpide tehdään nopeasti kuohintapihdeillä.

Syyserotusten aikaan poron sarvien luu alkaa kovettua, ja niitä päällystävä nahka kuolee. Poro keloaa eli hankaa sen pois.

Teurastamoon ilman stressiä

Vuosittain teurastetaan noin 100 000 poroa. Joka kevät syntyy arviolta 120 000 – 130 000 vasaa. Poroja voidaan teurastaa ”kuusen alla” eli erotusaidalla tai EU:n säännösten mukaisissa laitosteurastamoissa, esimerkiksi Rovaniemellä.

Nykyään vain omaan käyttöön tarkoitetut tai suoraan kuluttajalle myytävät porot saa teurastaa kenttäteurastamoissa. Valtaosa teuraista kuljetetaan autoilla poroteurastamoihin.

Poro on herkkä eläin stressaantumaan ja stressi vaikuttaa lihan laatuun. Hyvä käsittely ennen teurastusta on tärkeää, joten kuljetusmatka ei saa olla liian pitkä. 70–80 prosenttia teuraaksi joutuvista poroista on vasoja. Pitää verottaa tuottoa (vasat) eikä tuottavia yksilöitä (vaatimet).

Suurin osa teurasvasoista on uroksia. Poro tainnutetaan ensiksi tainnutuspistoolilla. Sen jälkeen viilletään puukolla kaulaan, jotta veri saadaan mahdollisimman pian pois. Verestä saa valmistettua verilettuja. Myös taljat ja sarvet otetaan talteen. Suolista voi tehdä makkaraa.

Kirnussa päätetään kohtalosta

Poroerotukset jatkuvat osalla paliskunnista helmikuulle asti. Talven aikana ajetaan moottorikelkoilla porot yhteen aitaukseen, jonne voi tulla useamman paliskunnan poromiehiä hakemaan ”omat kotiin”.

Teurasporot joutuvat teuraaksi, mutta muut porot pääsevät omistajansa poroaitaukseen kotipihaan tai muualle talvitarhaukseen. Toisen paliskunnan poroja kutsutaan vieroporoiksi.

Kuten syksylläkin, hirvaat otetaan aluksi ”pois alta” ja päästetään vapauteen. Vaatimet vasoineen ajetaan kirnuun, jossa omistaja päättää poron kohtalosta. Tarvittaessa poroisännän päätöksellä teurasporoilta sahataan kirnussa sarvet pois teuraskuljetusta varten. Mustelmilla olevaa lihaa ei syödä eikä myydä.

Kuin luotu arktisiin oloihin

Pohjoisien metsien vähetessä myös porojen elintilat ovat pienentyneet. Suurimmassa osassa poronhoitoaluetta poroja ruokitaan talven aikana. Jäkälämaastot ovat vähissä. Talvella poroja paimennetaan. Kevään aikana lumien sulaessa porot pääsevät takaisin maastoon syömään ja synnyttämään. Poroja pitää syöttää, antaa ruokaa eli heinää ja rehuja päivittäin sinä aikana kun ne ovat talviaitauksessa.

Tämä villipeuran jälkeläinen on kuin luotu arktisiin oloihin. Sen jalat pysyvät sulana tehokkaan verenkierron ja pakkasnesteen tavoin toimivan öljyhapon ansioista. Pehmeässä lumessa eläin levittää lisävarpaat, jolloin koparasta eli sorkasta tulee lapiomainen. Talvikarva on erittäin tiheä ja poro selviääkin 50 asteen pakkasessa.

Erityisesti talvella Lapin matkailu käyttää poroja eksotiikan ja imagonsa markkinoinnissa. Turisteille tarjotaan porosafareita lumisilla hangilla. Joka kevättalvi taistellaan palkinnoista Inarin Porokuninkuusajoissa. Kilpaporoja on rekisterissä tuhatkunta, mutta Inarin kuninkuusajoihin pääsee vain 24 poroa isäntineen. Tässä lappilaisten perinteisessä talvilajissa on kisailtu 1950-luvulta lähtien.

Lämpöä ja ravintoa

Poronliha on terveellistä, koska se on vähärasvaista ja siinä on paljon proteiineja, vitamiineja, kivennäis- ja hivenaineita. Liha on mureaa ja helposti sulavaa. Se on rakenteeltaan hienosyistä.

Fileet ja paistit kuuluvat herkuttelijan ruokalistalle. Lihan lisäksi syödään poron sydäntä, maksaa, munuaisia, kieltä, rasvaa ja verta. Koparasta tehdään keittoa. Suurin osa teurasporoista on vasoja, jotka ovat eläneet luonnonravinnolla.

Poro pitää poromiehen myös lämpimänä. Koipinahasta tehdään ”heinäkenkiä” eli nutukkaita ja säpikkäitä. Poron taljasta ommellaan peskejä eli pitkiä turkkeja. Koivikkaat eli kintaat on myös tehty poron nahasta. Nutukkaiden kanssa ei yleensä käytetä sukkia, vaan niiden sisään laitetaan lämmikkeeksi heinää. Poron turkin paksuus on talvella jopa 3–3,5 senttiä. Yhden neliösentin alueella voi olla 1700 karvaa. Karva on ontto ja täynnä ilmalokeroita.