Talviliukkailla hiekka ja rouheampi isoveljensä sepeli kutsuvat kulkijaa kuin magneetti. Ne tarjoavat pitoa ja muistikuvia siitä, mitä käveleminen parhaimmillaan on. Koko paino vaan kerralla etummaiselle jalalle – kuinka reteeltä ajatus talvikeleillä kuulostaakaan.
Reisilihaksilla jarrutteleva, käsiään tasapainoapuna viuhtova talvikulkija etenee aivan toisin, varovasti kokeillen. Että tuleeko tästä nyt spagaatti vai askel. Vai ilmalento.
Näihin hetkiin hiekka on pelastus. Reilulla sepelillä pippuroitu kadunpinta antaa pitoa ja lohtua. Pitää luut yhtenä kappaleena, mustelmat kaukana.
Vielä rakkaammaksi hiekka muuttuu silloin joskus, kun jäiset kelit jäävät taakse. Kun aurinko tekee pitkää päivää, vesi kimmeltää, ja rannan santa on lämmintä. Varpaiden ja hiekan jälleennäkeminen on kutkuttavan ihana.