Jos apua antavat maat olisivat koululuokka, Suomi istuisi eturivin tuntumassa luokan kunnollisimpien ja tunnollisimpien joukossa. Vähän välkyimpien ja suosituimpien kaveriensa varjossa, mutta mukana porukassa.

”Suomi on avunantajamaana aika luotettava ja perinteinen, ei mitenkään hirveän dynaaminen”, arvioi Markku Niskala, nykyinen Kepan puheenjohtaja, entinen kansainvälisen Punaisen Ristin liiton pääsihteeri. Tuossa roolissaan hän oppi, miltä eri avunantajamaat näyttävät niiden tuella toimivien järjestöjen vinkkelistä.

Tanska, Ruotsi, Norja, Luxemburg ja Hollanti. Siinä on kansainvälisen kehitysapuluokan kirkkain kärki. Kun apumäärät lasketaan henkeä kohden, ne ovat maista kaikkein anteliaimpia. Ne tapaavat olla etunenässä myös silloin, kun kehitysavun kurssia ja tehokkuutta korjaillaan.

Samanmielisten joukkoon mahtuvat myös Suomi, Britannia ja Irlanti.

Mistä samanmielisyys oikein juontaa juurensa?

”Eiköhän siihen vaikuta historia, poliittinen tausta ja hyvinvointivaltion ajatus. Niistä seuraa samankaltainen visio siitä, miten kehitysmaita pitää auttaa”, Timo Olkkonen sanoo. Hän on ulkoministeriön yleisen kehityspolitiikan ja suunnittelun yksikön päällikkö.

Maille on yhteistä myös se, että niissä on pyritty järjestelmällisesti ottamaan oppia jo tehdystä työstä.

”On mietitty paljon sitä, mikä kehitysyhteistyössä on resurssien järkevää käyttöä ja mikä ei. Näissä maissa halutaan toimia sen opin mukaisesti. Myös yleinen mielipide on tärkeä – se on kaikissa näissä maissa ollut kehitysyhteistyölle perinteisesti myönteinen”, Olkkonen jatkaa.

Epävirallista mutta säännöllistä

Pohjoismaat vetävät yleensä kansainvälisissä kysymyksissä yhtä köyttä, ja yleensä vielä samaan suuntaan. Miten ja missä asiat oikein sovitaan?

”Yhteydenpito on epävirallista ja tapahtuu niin sanotussa Nordic plus -ryhmässä. Usein ennen isoja kansainvälisiä kokouksia kutsutaan koolle palaveri keskusteluja varten”, Olkkonen kertoo.

Ryhmän vetovastuu kiertää ja kukin maa vastaa vuorollaan kokousten koolle kutsumisesta. Tällä hetkellä ryhmän johtajana on Ruotsi, ja Nordic plus -maiden edustajat tapasivat muutama viikko sitten Tukholmassa.

”Epävirallisissa kokouksissa vertaillaan näkökantoja ja pyritään löytämään mahdollisimman yhteisiä kantoja. Siten pystymme kansainvälisillä foorumeilla vetämään suunnilleen samaa linjaa ja saamaan asioita läpi”, Olkkonen sanoo.

Nordic plus -ryhmässä kaikki muut paitsi Norja ja Islanti ovat EU:n jäseniä.

”EU on virallisempi viiteryhmä. Sen kokouksissa kirjataan virallisia kantoja, joita on velvollisuus noudattaa”, Olkkonen muistuttaa.

Pohjoismaat kavereineen eivät suinkaan ole ainoita kantojaan ennalta yhdessä sopivia ryhmiä. Saksankielisillä mailla on omat epäviralliset fooruminsa, samoin vasta kehitysyhteistyötä aloittelevilla EU:n uusilla jäsenmailla.

”Arabimaat koordinoivat apuaan yhdessä entistä enemmän. Niillä on varsinkin humanitaarisen avun puolella omia ryhmiään”, Niskala kertoo.

Perinneklubi ja uudet tulokkaat

Kehitysyhteistyön kuppikunnista perinteisin ja pitkäikäisin pitää majaansa Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n suojissa. Juuri OECD:n kehitysapukomitea määrittelee, mitkä maat ylipäätään lasketaan kehitysmaiksi ja tilastoi maiden antaman virallisen kehitysavun.

OECD:tä pidettiin pitkään rikkaiden teollisuusmaiden omana klubina, mutta se on viime vuosina pyrkinyt avaamaan oviaan myös uusille tulokkaille – ja tilastoimaan muidenkin kuin omien jäsentensä antamia apuvirtoja.

”Jotkut arabimaiden rahastot ovat toimineet kehitysmaissa jo pitkään. Kehitysmaat kiinnostavat myös nousevia talouksia kuten Kiinaa ja Brasiliaa. Ne toimivat maissa omasta näkökulmastaan”, Olkkonen sanoo.

Vaikka kehitysyhteistyötä on eri muodoissaan tehty jo vuosikymmeniä, toimintaa ohjaavista yhteisistä periaatteista sovittiin kattavasti vasta vuonna 2005 niin kutsutussa Pariisin julistuksessa. Se painottaa avun harmonisointia ja avunsaajamaiden päätösvallan lisäämistä.

”Esimerkiksi avun sitomisastetta on saatu sen jälkeen vähenemään”, Olkkonen sanoo.

Sitomisella tarkoitetaan sitä, että avunantajamaa asettaa avun käytölle tiukkoja ehtoja. Niihin voi sisältyä vaikkapa pakko käyttää apua antavan maan konsultteja tai tehdä laitehankintoja avunantajamaasta.

”Yhteisiin arvoihin sitoutuminen on tärkeää. Hallinnolliset prosessit ovat kuitenkin hitaita muuttumaan”, Olkkonen muistuttaa.

Sooloilijat ja joukkuepelaajat

Yksi kehitysyhteistyön käytännön suurista eroista on se, mitä kautta maat kanavoivat kehitysapunsa. Kehityksen ammattislangissa puhutaan yleensä bi- ja multilateraalista avusta. Bilateraalilla avulla tarkoitetaan suoraan tietylle maalle annettua apua, siis vaikkapa Suomen tukea Kenialle.

Multilateraalilla avulla taas tarkoitetaan monenkeskistä apua. Siinä Suomi ja muut maat rahoittavat kansainvälisten toimijoiden, etenkin YK:n, tekemää kehitysyhteistyötä.

”Jos oikein yleistää, pienemmät maat käyttävät enemmän multilateraaleja kanavia, isot taas käyttävät omia bilateraalikanaviaan, kuten erilaisia uskonnollisia yhteisöjä ja kotimaisia järjestöjään, virallisten kanavien ohella. Ruotsi taas on ehkä näkyvin multilateraalisen avun puolustaja”, Markku Niskala sanoo.

Viime vuonna Suomen kehitysavusta 21 prosenttia ohjattiin monenkeskiseen kehitysyhteistyöhön. Sen lisäksi yhteensä 17 prosenttia kanavoitiin EU:n kehitysrahaston ja kehitysyhteistyöbudjetin kautta.

”Ehkä näiden multilateraalisten ja globaalien kanavien käytössä on tiettyjä ideologisiakin syitä. Kannatetaan neutraalia puolueettomuutta, ja sitä ideaa, jota YK edustaa”, Niskala sanoo.

Takarivin korstot

Kuten jokaisesta koululuokasta, myös apukoulun takarivistä löytyy kaveri, joka jyrää pelkällä massallaan ja voimallaan. Yli 310-miljoonaisen väestönsä turvin Yhdysvallat antaa suurimman yksittäisen apupotin, vaikka sen apu henkeä kohden – 0,19 prosenttia bruttokansantulosta – jää monesta muusta jälkeen.

Muita suuremman korston ei tarvitse noudattaa muiden sopimia käytössääntöjä, jos ei huvita. Eikä Yhdysvaltoja aina huvita.

”Suurimpia eroja Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen avun välillä on se, miten köyhyyteen suhtaudutaan. Myös toimintamalleissa on eroja, pyritäänkö esimerkiksi avoimeen ja sitomattomaan apuun. Yhdysvallat on perinteisesti sitonut apuaan muita maita enemmän”, Olkkonen arvioi.

Toinen apua omasta maasta tehtäviin hankintoihin sitova maa on ollut Japani, väkimäärältään avunantajamaista toiseksi suurin.

Jos maiden apu lasketaan henkeä kohden annetun avun sijaan absoluuttisina summina, jäävät Pohjoismaiden kaltaiset lilliputtivaltiot kauas kärjestä.

Suurin ja kaunein on jo yllä mainittu Yhdysvallat. Vuonna 2008 OECD-maista seuraavaksi eniten apua antoi 81 miljoonan asukkaan Saksa. Kolmanneksi suurin apupotti tuli 62 miljoonan asukkaan Iso-Britanniasta, neljänneksi suurin 65-miljoonaisesta Ranskasta.

Kaupparatsun voittokulku

Aivan viime vuosina kehitysavun koululuokka on saanut rutkasti uusia jäseniä. Tai ehkä pitäisi puhua rinnakkaisluokan – ellei peräti uuden koulun perustamisesta.

Kehitysmaihin suuntautuvat investoinnit kilpailevat ja paikoin jo ohittavatkin koossaan kehitysavun. Etenkin Kiina on investoinut paljon eri Afrikan maihin – ilman kehitysavusta tuttuja reunaehtoja, kuten vaatimuksia ihmisoikeuksien tai naisten aseman parantamiseksi.

”Kiinan investointipolitiikka kiinnostaa afrikkalaisia johtajia. Maat tykkäävät Kiinan tyylistä kuin hullu puurosta. Siinä on saatu aikaan sellaista vuorovaikutteisuutta, johon perinteisessä kehitysyhteistyössä ei ole päästy”, Niskala arvioi. ”On mielenkiintoista nähdä, mihin kilpailu Afrikasta johtaa.”

Muutos on pakottanut perinteisetkin avunantajamaat pohtimaan toimintatapojaan. Niissäkin painopiste on viime vuosina siirtynyt entistä enemmän elinkeinoelämän edellytysten parantamiseen. Yksi tulevaisuuden kysymyksistä onkin se, kuinka paljon kauppapolitiikka ja kaupallinen yhteistyö vaikuttavat kehitysyhteistyön linjauksiin.

Luokkakuvan linssiluteet

Jos apuluokka marssitettaisiin koulukuvaan, eturivin linssiluteet tuskin tulisivat Pohjoismaista.

Kehitysavun yhteydessä näkyvyys on tärkeää varsinkin avusta kilpaileville kansalaisjärjestöille, mutta myös apua antavat valtiot antavat mielellään kasvot avustustoiminnalle. Kenttätöissä olleilta aputyöntekijöiltä kuulee vitsejä siitä, kuinka kohta kukkaruukuissakin on kyltti kertomassa lahjoittajasta.

Yhteiskunnalliset erot heijastuvat siihen, kuinka näkyvästi apua halutaan antaa. Joskus on ehdotettu, että Euroopassa asenneraja kulkee jotakuinkin perinteisten protestanttisten ja katolisten maiden välillä. Edellisissä ei omista hyvistä töistä ole ollut kunniallista huudella kovin suureen ääneen, jälkimmäisissä taas ei ollut tapana pitää kynttilää vakan alla.

”Voihan tuossa olla perääkin. Kyllä kahdenvälisessä avussa vaikkapa italialaisten ja espanjalaisten näkyvyys on aika korostettua. Mutta eri asia on sitten se, onko se ongelma, jos näkyvyydellä lisätään avun suosiota kotimaassa”, Niskala sanoo.

Olkkonenkaan ei tyrmää ajatusta.

”EU:n piirissä käydään keskustelua näkyvyyden tärkeydestä. Kyllä se kiinnostaa Välimeren maita enemmän kuin Pohjoismaita. Tämä on merkittävä linjaveto, johon pyritään EU:n piirissä löytämään tasapaino”, Olkkonen sanoo.

Yksi eniten kameraa rakastavista avunantajamaista on Yhdysvallat. Se huolehtii siitä, että jokaisessa sen lahjoittamassa viljasäkissä ja ruokaöljykanisterissa kerrotaan, mistä lahja on peräisin.

Vaikka Pohjoismaat kuuluvat monella avun eri osa-alueella samaan porukkaan, löytyy niidenkin väliltä pieniä eroja painotuksissa.

”Norja toimii paljon energiasektorilla, meidän toiminnassamme taas korostuvat esimerkiksi metsä ja maatalous. On ihan toivottavaakin, että maiden erityisluonteet näkyvät myös niiden avussa, sillä juuri niiltä aloilta maissa on usein asiantuntijuutta”, Olkkonen muistuttaa.