Cheikh Lô: Jamm
World Circuit
Käsite ”afrikkalainen musiikki” on niin lavea ja moninainen, ettei se kuvauksena sano oikeastaan mitään siitä, millaista puheena oleva musiikki on. Burkina Fasossa vuonna 1959 syntyneen ja vuonna 1978 Senegaliin asettuneen laulaja ja muusikko Cheikh Lôn viides albumi on kuitenkin sellainen, ettei tee mieli väittää vastaan, kun hän itse kutsuu musiikkiaan afrikkalaiseksi. Pohjana on letkeä senegalilainen mbalax, mutta sen päällä ja rinnalla sykähtelevät monet muut tyylit mantereen eri puolilta ja Atlantin takaakin. Kokonaisuutta voi sanoa tilkkutäkiksi, mutta juuri sellainen sen on tarkoituskin olla. Sitä paitsi kokonaisuus on lopulta vaihtelevuudessaankin korvaa miellyttävän isolta soundiltaan ja sävyltään yhtenäisen valoisa, millä saattaa olla jotain tekemistä karheaäänisen laulajan hengellisen vakaumuksen kanssa. Cheikh Lô kuuluu senegalilaiseen suufiveljeskuntaan Baye Falliin, joka opettaa palvomaan Jumalaa tekemällä työtä. Lisäksi se opettaa pakahduttavan suurisydämistä suvaitsevaisuutta, joka ilmenee muussakin kuin musiikillisessa avoimuudessa. Cheikh Lô haluaa kommunikoida ”koko maailman” kanssa, ja sitä hänen musiikkinsa nimenomaan kosiskelemattomassa moniaineksisuudessaan tekee.
Staff Benda Bilili: Trés Trés Fort
Crammed Discs
Kongolaisella Staff Benda Bililillä on aivan lyömätön tarina tukemassa itsessäänkin kantavaa musisointia: bändi koostuu jo varttuneemmista polion vammauttamista kitaraa soittavista ja laulavista herrasmiehistä sekä näiden rytmisektiokseen tavallaan adoptoimista entisistä katulapsista. Tarinaa levittää tänä vuonna valmistunut koskettava dokumenttielokuva, joka seuraa kolmipyöräisillä kärryillä suhaavien katusoittajien ja heidän pikkuapulaistensa muuntumista ammattilaistasoisiksi, maailmaa kiertäviksi muusikoiksi. Yhtye ehätti jo käymään Suomessakin. Levyllä, kuten keikallakin, svengaavien vanhojen herrojen rinnalle tähdeksi nousee vajaa parikymppinen Roger Landu, joka revittelee huimia sooloja itse rakentamallaan yksikielisellä kitaran sukuisella satongella. Kuubasta jo 1950-luvulla kulkeutunutta rumbaa, rytmibluesia, reggaeta ja paikallisperinteitä ihastuttavasti sekoittava musiikki on äänitetty dokumentaarisessa hengessä synty-ympäristössään eli enimmäkseen ulkosalla, Kinshasan eläintarhassa. Niinpä esimerkiksi Polio-kappaleessa tunnelmaa luovat taustalla kurnuttavat sammakot.
The Rough Guide to Scottish Folk Music
Rough Guides/World Music Network
Säkkipilli on varmaan monella ensimmäinen mielikuva skotlantilaisesta musiikista. Kliseellä on syynsä, kuten kliseillä aina, mutta skotlantilainen nykykansanmusiikki on kuitenkin etupäässä jotakin tyystin muuta. Kuten tämä lempeästi valistava kokoelma erittäin miellyttävästi todistaa. Punaisena lankana on laulu, vaikka instrumentaalejakin tietenkin on mukana – mutta niissäkin voi kuulla ikään kuin laulullisuutta melodioissa ja siinä, että tempot pysyttelevät enimmäkseen maltillisina, jopa hitaina. Balladisävyt (ei siis irlantilaistyylinen pikasahaus) hallitsevat valikoimaa, ja vielä enemmän bonuslevynä tarjotulla Maggie MacInnesin upealla Bhon Chridhe -albumilla, jonka sävelmät kauneudellaan nostavat melkein kyyneleet silmiin.