Sarjakuvataiteilija Marguerite Abouet istuu pohjoispariisilaisen kahvilan terassilla ja levittää kätensä kohti kadun ihmisvilinää ja ruuhkaista aamuliikennettä. Solmiokaulainen salkkumies kiirehtii töihin, lastenrattaita työntävä huivipäinen siirtolaisäiti on pysähtynyt juttelemaan tuttavan kanssa. Parvi reppuselkäisiä koululaisia kirmaa kikattaen ohi ja paloauto kurvaa pillit soiden liikenneympyrässä.

Abouet’ta alkaa naurattaa.

”Jokin aika sitten yritin kirjoittaa romaania, mutta se oli ihan liian yksinäistä ja pitkäjänteistä touhua. Minä tarvitsen ihmisiä, melua ja liikettä. Siitä tarinat syntyvät!”

Samaa kaupungin vilskettä löytyy myös Abouet’n sarjakuva-albumeista, mutta kaupunki ei ole Pariisi vaan Abidjan, Norsunluurannikon pääkaupunki. Siellä, Yopougonin korttelissa, asuu albumien päähenkilö Aya, nuori afrikkalainen tyttö, joka haaveilee lääketieteen opinnoista siinä missä hänen ystävänsä Bintu ja Adjua haikailevat rikkaan poikaystävän perään.

”He ovat tavallisia teinejä, jotka pitävät hauskaa, etsivät itseään, rakastuvat ja tekevät tulevaisuuden suunnitelmia – ihan niin kuin missä tahansa!”, Abouet luonnehtii. ”Sellaisessa Afrikassa minä kasvoin ja siitä myös haluan kertoa.”

Ranskalaisyleisö pääsee marraskuussa seuraamaan Yopougonin asukkaiden elämää jo kuudennessa kirjassa. Suomalaislukijoiden käsiin Aya saapui syyskuussa, kun Arktinen Banaani julkaisi sarjan ensimmäisen albumin.

Paperittomana pariisissa

Yopougon, tai Yop City kuten Aya ystävineen sanoo, oli myös 39-vuotiaan Abouet’n koti ensimmäiset kaksitoista vuotta. Aina siihen asti kun hänen vanhempansa lähettivät hänet ja veljen vuonna 1983 Ranskaan isosedän luokse.

”Kesti jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin, etten pääsisikään heti takaisin kotiin. Päätin, että sopeutuminen olisi vain minusta kiinni. Ja sopeuduin.”

Ongelmat alkoivat, kun Abouet oli 16-vuotias lukiolainen. Isosetä palasi takaisin Norsunluurannikolle, ja Abouet jäi veljensä kanssa Ranskaan. Kun hän täytti kahdeksantoista, hänelle selvisi, ettei isosetä ollut täyttänyt tarvittavia papereita ajoissa, eikä Abouet’lla ollut siksi oleskelulupaa.

Abouet’sta tuli paperiton siirtolainen, jolla ei ollut oikeutta opiskella eikä käydä töissä. Hän hankki toimeentulonsa tekemällä pimeästi töitä vanhusten kotiapulaisena ja kolmosten lapsenvahtina, asui pienessä ullakkoasunnossa ja piti hauskaa ystäviensä kanssa. Parantumaton optimisti oli kaikesta huolimatta vakuuttunut, että kaikki muuttuisi paremmaksi.

”En koskaan joutunut poliisitarkastukseen, jossa olisi käynyt ilmi, ettei minulla ollut oleskelulupaa. Minun olisi pitänyt olla helpottunut, mutta yleensä minua suututti”, Abouet nauraa.

Kerran poliisit tarkastivat mustien matkustajien papereita metrotunnelissa, mutta Abouet’lta ei kysytty mitään. Häntä vihastutti niin, että hän meni jopa tivaamaan asiaa virkavallalta. Poliisit käskivät kuitenkin Aboueta jatkamaan matkaansa ja olemaan puuttumatta poliisin työhön.

Ensimmäisen oleskelulupansa hän sai vasta 27-vuotiaana.

Tikku-ukoille dialogia

Noiden lähes kymmenen paperittoman vuoden aikana Abouet alkoi ensimmäistä kertaa kirjoittaa, aikaa tappaakseen. Ullakkohuoneen vanha telkkari poksahti rikki eikä rahaa uuteen ollut. Jotain tekemistä oli keksittävä, koska kovin myöhään ulkona ei uskaltanut liikkua.

Abouet ei ollut koskaan kuvitellut tekevänsä sarjakuvaa. Hänellä oli tapana naurattaa ystäviään kertomalla pikkutytön kepposistaan Yop Cityssä. Mikset kirjoita niitä ylös, ystävät kyselivät.

Nainen tarttui kynään ja vihkoon ja ryhtyi hahmottelemaan ruutuja, ruutuihin tikku-ukkoja ja tikku-ukoille dialogeja. Juttu tuntui heti omalta. Abouet päätyi kuitenkin pyytämään Clément Oubrerie’ta piirtämään kuvat.

”Olimme tutustuneet tuttavien kautta, ja Clément tuntui oikealta henkilöltä. Hän oli ennenkin kuvittanut lastenkirjoja.”

Oubrerie päätti tehdä Akissi-tytön seikkailuista sarjakuvan ja tarjosi neljää ensimmäistä sivua kustantajalle. Tämä innostui heti – mutta pyysi parivaljakkoa tekemään päähenkilöstä kymmenen vuotta vanhemman. Abouet päätti kirjoittaa koko tarinan uusiksi ja laittoi Akissin pöytälaatikkoon. Niin syntyi Aya.

Vuonna 2005 ilmestynyt ensimmäinen Aya-albumi oli Ranskassa valtava menestys. Se voitti parhaan esikoisteoksen palkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2006 ja myi kymmeniä tuhansia kappaleita. Kustantaja halusi seuraavan albumin mahdollisimman nopeasti. Ja sitä seuraavan myös.

Siitä asti Abouet ja Oubrerie ovat tehtailleet kirjan vuodessa. Abouet on jättänyt työnsä lakimiehen sihteerinä ja on nyt täysipäiväinen sarjakuvataiteilija.

”Se tuntuu joskus vieläkin aika uskomattomalta.”

Ayan äidin ääni

Tänä vuonna Abouet’sta on tullut myös käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Aya on siirtymässä valkokankaalle täyspitkäksi animaatioksi, jonka ensi-ilta on Ranskassa ensi vuonna.

”Pelkäsin, että käsikirjoittamisesta tulee vaikeaa. Sitten ajattelin, etten ollut koskaan kirjoittanut sarjakuvaakaan ennen ensimmäistä albumia ja ihan hyvin se sujui. Miksei siis käsikirjoittaminenkin onnistuisi?”

Nyt Oubrerie ohjaa kolmeakymmentä piirtäjää ja Abouet harjoittelee repliikkejä näyttelijöiden kanssa. Hän halusi rooleihin norsunluurannikkolaisia näyttelijöitä, jotta ranskan kieleen tulee oikea sointi ja Yop Cityn nouchi-slangi sujuvat sutjakkaasti.

Abouet itse äänittää Ayan äidin vuorosanat.

”Sehän minä oikeastaan olen!”, hän nauraa, ties kuinka monetta kertaa haastattelun aikana. Hänen naurunsa on raikuvaa ja tarttuvaa. Abouet’n kanssa jutellessa on nopeasti selvää, että hän suhtautuu elämään mieluumin huumorilla kuin liialla ryppyotsaisuudella.

Sarjakuvissaan hän käsittelee vaikeitakin aiheita virne suupielessä. Kun Yop Cityn aviomiehet vokottelevat naapurin teinityttöjä, he yleensä joutuvat pahaan pinteeseen. Ja kun Aya ryhtyy pelastamaan vanhempiensa kotiapulaisena työskentelevää Félicitéä pakkoavioliitolta, kommelluksia ja tilannekomiikkaa riittää loputtomiin.

”Vakavat asiat ovat osa jokapäiväistä elämää. Huumorilla niihin on helpompi suhtautua. Tiedän toki, että länsimaisia lukijoita jotkut jutut saattavat ihmetyttää tai jopa järkyttää.”

Siksi kirjoissa on lopussa aina lyhyt bonus-teksti, jossa kirjoittaja kertoo maan tavoista ja omista kokemuksistaan.

”Esimerkiksi se, että miehillä saattaa olla lapsia useamman naisen kanssa virallisen vaimon lisäksi, ei ollut minulle pikkutyttönä mikään ihmeellinen juttu. Minulla on neljä veljeä ja siskoa, mutta isälläni on yhteensä 12 lasta!”

Pehmeäkantisena Afrikkaan

Abouet ei koskaan palannut takaisin Yopougoniin, muuten kuin lomalle. Ehkä juuri siksi hän pystyy kertomaan entisen kotikorttelinsa elämästä lapsen silmin, kaunistelematta mutta sormea heristelemättä. Vuodet muualla antavat kerrontaan tarvittavaa etäisyyttä.

Abidjanissa Ayan huumori puree siinä missä Pariisissakin. Jotta norsunluurannikkolaiset lukijat saisivat kirjan käsiinsä helpommin, Abouet neuvotteli kustantajansa kanssa halvemman, pehmeäkantisen painoksen Afrikan markkinoille.

Tekijä on lopputuloksesta valtavan ylpeä.

”Minulle on tärkeää, että kirja on myös afrikkalaisten lukijoiden saatavilla. Kun olin ensimmäistä kertaa vieraana Abidjanin sarjakuvafestivaaleilla, nuoret jonottivat nimikirjoitusta – mutta kenelläkään ei ollut kirjaa kädessä, sillä se oli liian kallis. Se tuntui pahalta.”

Nyt Abouet neuvottelee kustantanjansa kanssa lisäpainoksista. Pari tuhatta kappaletta myytiin loppuun muutamassa kuukaudessa.

Samasta syystä Abouet perusti kolme vuotta sitten yhdistyksen, jonka tarkoituksena on rakentaa lasten- ja nuortenkirjastoja afrikkalaisten suurkaupunkien köyhimpiin kortteleihin – sinne missä lapsia on paljon eikä perheillä varaa kirjoihin. Ensimmäinen kirjasto avattiin Adjamén kortteliin Abidjanissa viime lokakuussa.
Adjamén kirjaston toiminta on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Kävijöitä on ollut nelisensataa kuussa. Kirjastossa voi lukea, osallistua satutunneille tai saada ohjausta läksyjen tekoon.
Seuraavaa kirjastoa suunnitellaan Senegalin pääkaupunkiin, Pikinen kortteliin.

Maahanmuuttajamuotti ärsyttää

Aamuruuhka on vaihtunut autojen ja mopojen tasaiseksi virraksi, salkkumies on ehtinyt töihin ja koululaiset kadonneet. Abouet on juonut kahvinsa, pian on lähdettävä harjoittelemaan Aya-elokuvan vuorosanoja näyttelijöiden kanssa. Kaupungista on tullut hänen kotinsa, ja maahanmuuttajamuotti ärsyttää.

”Kerran minulta pyydettiin käsikirjoitusta lähiöön sijoittuvasta tarinasta, jonka päähenkilö olisi ollut afrikkalainen kahdeksan lapsen äiti. Ihan vain siksi, että olen musta!”

Abouet kuulostaa tuohtuneelta. Vaikka hän rakastaa Ayan kirjoittamista, hänellä ei ole tarkoitusta ryhtyä Ranskan viralliseksi mustaksi sarjakuvataiteilijaksi, joka kertoo länsimaiselle yleisölle afrikkalaisia tarinoita.

Kirjakauppoihin on juuri ilmestynyt Abouet’n tuorein teos, jonka päähenkilö on valkoinen taideopiskelija Bienvenue. Tämä asuu pienessä ullakkohuoneessa, etsii elämänsä tarkoitusta ja yrittää tulla toimeen vanhempiensa kanssa. Abouet’n mielestä se oli hyvä tarina, ja sillä siisti.

Ai niin, viime keväänä Ayan äiti sai vihdoin ja viimein kaivaa Akissin pöytälaatikosta. Pikkutytön kepposet ilmestyivät sarjakuvana, jota lukiessa ei voi olla ajattelematta, että Akissin nimi on oikeasti… Marguerite.