EEVA ERONEN

Alexandra Casimir sinnittelee telttaleirissä. Aviomieheltä on mennyt työkyky. Ruoka-apu on loppu.

Tiistaina tammikuun 12. päivänä maanjäristys teki Haitin pääkaupungista Port-au-Princestä hetkeksi kierosti tasa-arvoisen: hätä oli yhteinen.

YK:n rauhanturvaoperaatio Minustahin päämajana toimineesta hotelli Christopherista oli jäljellä puolet, eikä kukaan tiennyt vielä seuraavanakaan päivänä, oliko talossa ollut sen romahtaessa 50 vai 150 työntekijää.

Haitilla kolme vuotta asunut Luterilaisen Maailmanliiton (LML) Sylvia Raulo eleli samanlaisissa tunnelmissa. Pimeä laskeutui pian järistyksen jälkeen, ja tuhojen laajuus alkoi selvitä hänelle vähitellen radiosta.

Raulo vietti ensimmäisen yön LML:n toimistorakennuksen pihalla, korvat höröllä, jälkijäristyksiä kavahdellen.

Nyt, kuusi kuukautta myöhemmin, Raulon työhuoneessa järistyksestä muistuttavat enää fläppitaulun avustustyömuistiinpanot.

”Ensimmäisenä päivänä yritimme selvittää, ovatko kaikki työtoverimme hengissä ja ovatko kotimme romahtaneet”, Raulo kuvaa. Puhelimet eivät toimineet, joten ainoa vaihtoehto oli lähteä kaupungille.

Raulon mukaan Port-au-Prince oli omillaan kaksi päivää, torstaihin asti. ”Ihmiset jakoivat kaiken keskenään”, hän sanoo. ”Yritykset antoivat ihmisille vettä, ja kun puhelimet alkoivat torstaina toimia, puhelinyhtiöt jakoivat ihmisille ilmaista puheaikaa.”

Myös suurin osa ministeriöistä tuhoutui, samoin presidentinlinna. ”Näin väestönsuojelusta vastaavan ministerin muutamaa päivää järistyksen jälkeen entisen ministeriön pihalla. Hänellä oli vain pölyinen salkku. Että aloita siitä sitten väestönsuojelu”, Raulo kuvaa.

Nyt avustusjärjestöjen työntekijät ovat siirtyneet takaisin ilmastoituihin autoihinsa. Ne erottaa selvästi kaupungin tukkoisessa liikenteessä.

Haitilaisten tilanne on toinen. Heistä lähes miljoona elää edelleen kaduilla, puistoissa ja urheilukentillä, pääkaupungin 1 300 telttaleirillä. Yksi silmiinpistävimmistä leireistä on kaupungin pääaukiolla, Champs de Marsilla. 6 000 perheen asuttama telttakylä on tiivis ja hikinen, ja Haitin orjavallankumouksen sankarin Henri Christophen patsaan yläosa törröttää kummallisen näköisesti valkoisten kattojen keskeltä.

Kuka laskeutuu ensin?

Port-au-Princen lentokenttä on pieni ja sen päärakennus hätäisesti rakennettu, sillä järistys tuhosi kentän toimitilat lennonjohtotornia myöten.

Kiitorata säästyi, ja ensimmäiset muutamat avustustarvikkeita kuljettaneet lentokoneet ennättivät Port-au-Princeen jo seuraavana päivänä keskiviikkona. Kaupungin satama tuhoutui, joten apu piti toimittaa maahan ilmateitse tai Dominikaanisen Tasavallan puolelta teitä pitkin.

Lentokenttä ei kuitenkaan vetänyt kuin viisi konetta tunnissa, aluksi vain päiväsaikaan. Ja tulijoita olisi ollut satoja. Suomen Punaisen Ristin Pauli Immonen saapui Haitille torstaina, ja hänen tehtävänsä oli koordinoida Punaisen Ristin avustuslennot perille. Työstä tuli vaikeaa, sillä järjestöt alkoivat kilpailla siitä, kuka kentälle saisi laskeutua. Siitä tuli villi länsi, Immonen sanoo.

Useita katastrofialueita nähneen Immosen mielestä oli selvää, että Haitille piti saada ensiksi työvälineitä ja tekijöitä kaivamaan ihmiset pois raunioista. Seuraavaksi vuorossa olisivat vesi, happi ja lääkkeet. ”Ruokaa on turha tuoda ensimmäisinä viikkoina. Jos ihmisillä on nälkä, niin voi voi. Ei siihen kuole.”

Immosen mukaan järjestöjen, valtioiden ja sotilaiden olisikin pitänyt ymmärtää antaa vuoronsa niille, joiden lastina oli kiireellisempää tavaraa. ”Mutta kun se ei toimi niin. Oman organisaation edut näyttävät ajavan tällaisessa tilanteessa globaalin edun ohi.”

Välillä Port-au-Princen ilmatilassa pyörikin laskeutumislupaa odottavia koneita niin paljon, että tilanne äityi vaaralliseksi. Jotkut myös ilmoittivat, ettei niillä ole tarpeeksi polttoainetta Dominikaanisen Tasavallan puolelle lentämiseen, että nyt tullaan alas, halusitte tai ette.

Näiden ”itsemurha-avustajien” vuoksi toisten oli pakko lentää Dominikaanisen puolelle, vaikka olisi ollut kaikkien etu, että ne olisivat laskeutuneet Port-au-Princeen. Immosen mukaan esimerkiksi yksi koneellinen Lääkärit ilman rajoja -järjestön lääkkeitä meni naapuriin, kun taas John Travolta yksityiskoneineen suhasi alas auttamaan skientologi-nuoria.

Pian Yhdysvallat päätti alkaa jaella vuoronumeroita laskeutumiseen Miamista käsin. Lupia sai soittamalla, ja mustan pörssin kauppiaat iskivät markkinoille. Laskeutumisluvista tuli hetkeksi arvokasta kauppatavaraa.

Tilanne normalisoitui, kun YK lähetti työntekijänsä auttamaan lupien jaossa. Immosen mukaan Haitilla käyty kilpailu laskeutumisluvista oli uutta, ja siitä opittiin paljon. Punainen Risti onkin alkanut nyt kehitellä koordinointimekanismeja samanlaisten tilanteiden varalle.

Paikalliset puusepät hätiin

SPR:n kenttäsairaalassa pääkaupungin ulkopuolella Carrefourissa huomattiin varsin pian, ettei kuumemittareilla tehnyt yhtään mitään. ”Teltoissa oli niin kuuma, että mittarit näyttivät aina kuumetta”, kirurgi Kari Vanamo kuvaa. Hankalaan tilanteeseen oli vain pakko tyytyä.

Joskus polttavasta auringosta oli hyötyäkin. SPR:n liikkuvalla klinikalla työskennellyt sairaanhoitaja Leena Railimo-Saares kertoo, että kuumuutta käytettiin työvälineiden sterilointiin, jos desinfiointiaineet loppuivat. ”Instrumentit laitetaan vain kaarimaljassa kuumaan paikkaan.”

Useita katastrofeja nähnyt Saares muistelee, että klinikoilla merkittiin suoraan kipseihin tussaamalla, minä päivinä murtunut jalka tai käsi on paketoitu. Epävakaissa oloissa muistiinpanot voisivat hukkua.

Vanamon sairaalassa taas ryhdyttiin kirjaimellisesti käsitöihin. Kun vetokelkat, joilla murtunut jalka tuetaan oikeaan asentoon, loppuivat, töihin ryhtyivät paikalliset puusepät. He olivat olleet apuna sairaalan pystytyksestä lähtien, mutta vetokelkkojen tekeminen sai ammattilaiset todella innostumaan.

”Teimme niitä sairaalan puisista pakkauslaatikoista, ja meillä oli erilaisia kilpailevia malleja”, Vanamo sanoo.

Vetokelkkoja pakataan yleensäkin mukaan vain alkutarpeiksi ja myöhemmin hyödynnetään paikallista työvoimaa.

”Ylipäätään kaikki meni yllättävän sujuvasti katastrofin laajuudesta huolimatta”, Vanamo sanoo. Joillakin klinikoilla ongelmia tuotti se, että sairaalarakennukset olivat vielä pystyssä. ”Ihmiset eivät kuulemma yksinkertaisesti suostuneet tulemaan sisälle, eivät edes leikkauksiin.”

Levottomuuksien siemeniä

Nyt sisätiloihin olisi tunkua, sillä sadekausi on hakannut telttaleirejä jo parin kuukauden ajan. Leireille on jaettu pressuja telttojen katteiksi, mutta vesi pääsee sisään pohjasta. Pian rankkasateet vaihtuvat hurrikaanikauteen.

Ihmiset pelkäävät, että väliaikaisesta asumisesta tulee pysyvää.

”Minä rukoilen”, pari kuukautta sitten avatulle leirille uudelleensijoitettu haitilainen Alexandra Casimir sanoo mahdollisuuksistaan vaikuttaa tulevaisuuteensa.

Muuta hän ei enää jaksa ajatella. Casimir menetti järistyksessä 10-vuotiaan tyttärensä ja kotinsa. Aviomieheltä on mennyt työkyky. Ruoka-apu on loppu.

Kaupungissa kuulee usein kysyttävän, mihin kaikki maailmalta luvattu raha nyt menee. Raunioituneen presidentinlinnan edessä onkin jo järjestetty useita mielenosoituksia, joissa vaaditaan presidentin ja hänen hallintonsa eroa. Niistä muistuttavat seiniin spreiatut ”Aba Preval” -iskulauseet, alas presidentti Preval!

Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 7-8/2010.