Intialaisen Rajesh S. Jalan dokumentti Rovion lapset (Children of the Pyre, 2008) sijoittuu Intian Varanasiin, Manikarnikan polttohautausmaalle. Se kuvaa seitsemän lapsen jokapäiväistä selviytymistaistelua sietämättömässä työssä. Lapset polttavat ruumiita, tappelevat lepopaikasta, pilailevat ja muuttuvat hetkittäin samalla tavalla karuiksi kuin olot, joissa he elävät.

Katsomossa pala juuttuu kurkkuun. Dokumenttielokuva on teos, joka on työstetty toisten ihmisten kärsimyksistä. Sitä ei voi ylistää vain taideteoksena.

Jalan elokuva on palkittu lukuisilla kansainvälisillä festivaaleilla. Mutta muuttaako se mitään? Voiko se muuttaa?

Tshekkiläinen ohjaaja Milos Forman on todennut, että elokuvalla on vaikutus yksilöön vain kahden tunnin ajan, joka elokuvissa istutaan. Sen voimaa ei tulisi yliarvioida.

Kaksituntiset ovat erilaisia. On elokuvia, joiden jälkeen ulos voi astua kevyellä mielellä. On myös elokuvia, joiden lopputekstien aikana katsomo on hiljainen. Ei tunnu sopivalta taputtaa.

Vuoden 2009 Tampereen elokuvajuhlien Pala Intiaa -ohjelmistossa nähty Rovion lapset oli tuollainen kokemus.

Kenen taide?

Elokuvan perinne on täynnä eettisiä ongelmia. Päähenkilö antaa arkensa kuvattavaksi yleensä ilman korvausta. Ohjaaja muokkaa arjesta tarinoita. Paljasta arkea yleisö ei näe, elokuvan suhde todellisuuteen on aina jonkun valitsema.

Me nykyihmiset olemme tottuneita istumaan hiljaa toisten elämän äärellä ja tulemaan kosketetuiksi sen voimasta. Yhtä tottuneita olemme kuitenkin päästämään pahan olon katharsiksen avulla pois.

”Taiteella on ollut vuosisatoja tärkeä rooli ihmisten asenteiden muodostumisessa. Suurin osa hyvistä elokuvista jättää meihin jonkin hyvän viestin”, Jala uskoo.

Dokumentin tekeminen vaikutti ohjaajaan voimakkaasti. Hän päätti lopettaa elokuvien tekemisen siksi aikaa, kunnes dokumentissa mukana olevien lasten olosuhteita olisi yritetty parantaa. ”Elokuvan menestyksen myötä aloin miettiä lasten elämää yhä enemmän. Ajattelin että minun on maksettava heille takaisin. He inspiroivat minua monin tavoin.”

Jalan päätös ja sitoutuminen kuvattuihin lapsiin yllättää. Mitä se tarkoittaa? Luopumista omasta urasta?

Elokuvan käynnistämä projekti

Harva taiteenlaji pääsee yhtä intiimisti lähelle kohdettaan. Elokuva voi tehdä nimettömistä yksilöitä. Dokumenttielokuvalla on todellisuussuhteensa takia aivan erityistä voimaa.

Jala korostaa, ettei Rovion lapset ole pelkkä elokuva. Hänelle kyse on todellisesta maailmasta, jota hän seurasi tiiviisti 18 kuukautta.

”Meistä tuli vähitellen ystäviä. Lapset alkoivat luottaa minuun ja minä aloin tuntea enemmän vastuuta heistä”, hän kertoo.

Tämän vuoden helmikuussa neljä Rovion lasten seitsemästä lapsesta on päässyt kouluun. Liikuttuneet katsojat ovat ryhtyneet auttamaan. Lapset ja heidän perheensä saavat kuukausittaisen stipendin, jonka ansiosta lasten ei tarvitse enää palata polttohautausmaalle.

Banarasissa toimiva Alice Project Universal Education School tarjoaa alueen köyhille lapsille koulutusta Plan Internationalin ja Jalan Bhaghirath-projektin tuella. Tavoitteena on ulottaa apua kolmellesadalle alueen huono-osaiselle lapselle, myös niille, joiden arkea ei elokuvakankaalla ole nähty. Jala on sitoutunut hankkeeseen:

”Tämä on pitkän matkan ensimmäinen askel. Tavoite on saavutettu kun, toivottavasti, näemme nämä lapset koulutettuina ja elämässä mielekästä elämää”.

Nyt Jala on taas valmis jatkamaan työtään myös elokuvan kentällä.

Kirkastavia tarinoita

Tampereen elokuvajuhlilla 2010 yhteiskunnalliset aiheet ovat esillä monissa sarjoissa. Linnake Eurooppa -sarjan fiktio- ja dokumenttielokuvat käsittelivät siirtolaisuutta. Sarjan osana nähtiin Kati Juuruksen pakolaisuudesta kertova Sormenjäljet (2009).

Kun pakolainen saapuu Eurooppaan, häneltä otetaan sormenjäljet. Ne kiinnittävät turvapaikanhakijan kohtalon saapumismaahan. Arki lakien viidakossa on tuskallista – ja toiveikasta – odotusta.

”Dokumentin tekijä käyttää henkilöitään. Minulle oli tärkeää kertoa selvästi kuvattaville, että elokuvan tekeminen kestää ja heidän tilannettaan se tuskin muuttaa paremmaksi. Toivoa ja pettymystä ei silti voi välttää”, Juurus sanoo.

Sormenjäljet on saanut pääosin hyvää palautetta. ”Ne, jotka suhtautuvat jo avoimesti maahanmuuttajiin, ovat kiitelleet. On turhauttavaa, että maahanmuuttajiin kriittisesti suhtautuvat ovat kokeneet elokuvan vain omalta kannaltaan. Kokemus riippuu täysin katsojasta”, Juurus kommentoi.

”Dokumentin tekijänä en voi antaa vastauksia, vain esittää kysymyksiä. Turvapaikkapolitiikka on valtava ongelma”, Juurus lisää.

Samoilla linjoilla on myös elokuvaohjaaja Susanna Helke, jonka dokumentti Leikkipuisto (2010) esitettiin festivaalin kotimaisessa kilpailusarjassa.

”Minulle yhteiskunnallinen ulottuvuus on todella tärkeä, mutta se ei tule esiin ongelmanratkaisukonseptina.”

Elokuvassa lapsuudesta asti toisensa tuntenut maahanmuuttajataustainen poikaporukka viettää aikaa leikkipuistossa helsinkiläisessä lähiössä. Elokuvan raikas näkökulma ei ole ongelmakeskeinen, vaan arkinen, suorastaan valoisa.

Pienet ja suuret globaalit kysymykset nousevat arjen keskelle uuden helsinkiläissukupolven sanallisessa kukkotaistelussa.

Kuva Suomesta kirkastuu hetkeksi. Tällaistakin arkea on. VL.