Aihe nostaa päätään tasaisin väliajoin: väittely siitä, pitäisikö kehitysyhteistyötä ylipäätään tehdä. Aiemmin aihe on pitänyt majaa mielipidepalstoilla, nyt se valtaa alaa blogeissa ja nettikeskusteluissa.

Kaiken keskellä tavallinen ihminen ihmettelee, kenen ääntä tässä nyt oikein kannattaisi kuunnella? Kenen tarjoaman tiedon pohjalle rakentaa oma mielipiteensä?

Ympäriltä kuuluvasta äänten kakofoniasta erottuu monta eri leiriä. On aktivisteja, kehitysavun puolesta ja sitä vastaan. On työn puolesta kehityksen parissa työskenteleviä, niin virkamiehiä, tutkijoita kuin järjestöväkeäkin.

Sitten ovat kansainvälisen kehityskeskustelun superstarat, niin popparit kuin älykötkin. Mutta heistä lisää myöhemmin.

Kaikki ryhmät ovat hanakoita kertomaan halukkaille, mikä juuri nyt on kehityksessä kaikkein tärkeintä: kannattaako ensin pelastaa ympäristö, odottavat äidit vai alkuperäiskansat. Jokaiselle aiheelle riittää oma puolestapuhujansa.

Tasalukujen valtakunta

Ensin vastaan vyöryy numeroiden tsunami.

Kehitysmaiden ongelmia koskevat raportit ja uutiset ovat täynnä suuria numeroita. Hämmästyttävän moni niistä on näppäriä tasalukuja: Nälkäisiä on miljardi. Kongon sodissa on kuollut kolme miljoonaa ihmistä. Köyhistä 70 prosenttia on naisia.

Ovatko kehitysmaita koskevat tilastotiedot luotettavia?

”Eivät ole. Ihan perustilastotkin ovat puutteellisia. Luultavasti luvut ovat vähän sinne päin”, sanoo Juhani Koponen. Hän on kehitysmaatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Kehitysyhteistyön asiantuntijoiden joukossa hän on harvinaisuus, sillä tutkijana hän voi katsoa alaa ulkopuolisen silmin.

Tilastointi ei ole köyhien maiden prioriteetti. Moni kehitysmaita koskevista luvuista perustuukin arvioon. Kuten vaikka mediassa ja raporteissa usein toistuva väite siitä, että Kongon demokraattisen tasavallan sotien takia on kuollut kolme miljoonaa ihmistä.

”Tarkkaa määrää on mahdoton tietää edes teoreettisesti”, Koponen sanoo.

Yhtä lailla mahdotonta on tietää, mistä väite kolmesta miljoonasta on saanut alkunsa. Luultavasti joku Kongosta kirjoittanut tutkija on ynnännyt yhteen todennäköisiä sodan ja sairauksien aiheuttamia kuolleisuuslukuja. Sitten luku on päätynyt edelleen muihin raportteihin ja lopulta mediaan.

”Eivät järjestöt ja media näitä tyhjästä keksi”, Koponen muistuttaa.

Se tiedetään, että Kongon kriisissä on kuollut paljon ihmisiä. Kuinka paljon – se selviää olojen rauhoituttua, jos silloinkaan.

Risto Isomäki puolestaan miettii sitä, missä kaikki tilastojen miljardi nälkäistä ihmistä oikein ovat. Isomäki jos joku kuuluu aktivisteihin. Hän on pohtinut kehitystä ja ympäristöä vuosikymmeniä.

”1980-luvulla nälkä näkyi vielä selvästi, kun matkusteli vaikkapa Intiassa. Nyt on mentävä todella syrjäisille alueille, että näkee ihmisissä ulkoisia merkkejä nälästä.”

Aliravitsemuksella on monta eri muotoa, eikä vaikkapa hivenainepuutos näy heti päälle. Nälkä voi olla myös ajoittaista, muutama kuukausi satokausien välillä. Tilastoissa nälän kaikki eri muodot voivat mahtua samaan lukuun.

Isomäen ajatus kulkee pari askelta pidemmälle. Häntä kun kiinnostaa tällä hetkellä negawatti-ilmiö. Siis se, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ei etsitä pelkästään puhtaita tapoja tuottaa energiaa vaan vähennetään energian käyttöä kaikesta mistä pystytään. Ja koska ruoan tuottamisesta tulee paljon päästöjä, pitää senkin kohdalla miettiä, kuinka paljon on tarpeeksi.

”Ihmisten energiantarve on vähentynyt, kun loiskuorma ja vakavat sairaudet ovat vähentyneet. Eikä enää liikuta niin paljon kävellen kun ennen”, Isomäki laskeskelee.

Ehkä nälkäisten lukumäärää kasvattaa niinkin yksinkertainen asia kuin tilastoihin liian korkealle tasolle jääneet kalorirajat.

Pitäisikö järjestöjen sitten varoa nälän korostamista?

Isomäki hämmästyy ajatusta: ”Totta kai siitä pitää puhua, niin kauan kun nälkä on ongelma yhdessäkin maassa.”

Maailma on vino

Numeroihin kannattaa siis suhtautua pienellä varauksella. Miten on median laita?

Mitä kaukaisemmasta paikasta on kyse, sen todennäköisemmin se nousee uutisiin vain katastrofien yhteydessä.

”Jos asiat menevät hyvin, niin eihän se ole mikään uutinen. Eikä sen pidäkään olla”, Juhani Koponen sanoo. ”Uutisten tehtävä on suunnata huomio asioihin, joissa on ongelmia.”

Katastrofiuutisointia on tutkittu paljon. Kansainvälinen uutiskoneisto nostaa katastrofin ykköskastiin, jos se on erityisen raju, tarpeeksi lähellä meitä tai Yhdysvaltoja – tai liippaa läheltä kansainvälisen politiikan päivänpolttavia aiheita. Tällä hetkellä yksi niistä on terrorismi.

”Jemenissä on sodittu iän kaiken. Maa nousi kuitenkin uutisiin vasta kun Yhdysvallat keksi, että Al-Qaida toimii siellä”, Koponen toteaa.

Afrikka näyttää mediassa yhä pimeältä ja kurjalta mantereelta. Media tietää itsekin, että sen kuva kehitysmaista ’katastrofimerenä’ on vino. Siksi kuvaa tasapainotetaan jutuilla kehitysyhteistyöstä. Usein ne kertovat yksittäisistä hankkeista.

Hankkeista kertominen on helppoa: kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt tarjoavat mielellään median käyttöön niin tietonsa kuin yhteyshenkilönsäkin. Täysin vieraasta maasta ja kulttuurista on helpompi uutisoida, kun joku auttaa tulkkaamaan kieltä ja tapoja.

Useimmiten yhteydet tarjoaa jokin kotimainen järjestö. Isomäki muistuttaa, että vaikkapa Intiassa on valtavan suuri ja aktiivinen oma kansalaisyhteiskunta. Se on kuin uuvuttavan suuri palapeli, johon ulkomaiset toimittajat eivät osaa tarttua. Siksi paikallinen kansalaisyhteiskunta ei juurikaan näy ulkomaisessa mediassa.

”Se on kuin rinnakkainen todellisuus, joka ei saa ääntään kuuluville.”

Pientä muutosta uutisten rakenteellisiin vinoutumiin ovat tuoneet netin hakukoneet. Niissä tehdyt haut löytävät eri puolilla maailma tehtyjä uutisia. Sieltä oppii, mistä näkökulmasta vaikkapa intialaismedia kertoo Kiinasta. Tai Pakistanista.

Isomäki kaipaisi uutisia myös hitaista onnistumisista. ”En muista nähneeni suomenkielisessä mediassa yhtään juttua malarianvastaisen ohjelman onnistumisista”, Isomäki sanoo.

Koponen puolestaan kaipaisi laajempien prosessien taustoittamista. Ja hieman tasapainoisempaa otetta.

”Ei tasapaino tarkoita sitä, että uutisia pitäisi olla yhtä paljon puolesta ja vastaan. Joskus kaikki todella menee hyvin, joskus huonosti. Todellisuuden eri puolille uskollisten kuvaustapojen löytäminen on se suurin ongelma”, Koponen summaa.

Toisaalta Koponen muistuttaa, ettei media voi antaa mistään aiheesta kokonaiskuvaa. Siihen tarvitaan aivan toiset keinot.

Tunnetta peliin

Mukavin tapa muokata maailmankuvaa on oma kotisohva. Otetaan siis käteen kirja tai kaukosäädin.

Taiteen ja viihteen osalta on sattumanvaraista, millaisiin aiheisiin lukija tai katsoja keskittyy. Vaikutus on kuitenkin usein yksittäisiä asiauutisia suurempi.

Siksi ympäristöapostoli Isomäki on itsekin alkanut romaanikirjailijaksi. Tietokirjaan tarttuu ihminen, joka on jo valmiiksi kiinnostunut aiheesta, mutta jännitysromaani saavuttaa lukijoita paljon hajanaisemmasta joukosta.

”Viestin leviämisen kannalta vastaanottajien satunnaisuus on määrää tärkeämpi”, Isomäki sanoo.

Itse hän muistaa pari keskeistä asiaa, joiden olemassaolon on ensin oppinut romaaneista: tsunamin ja komeettojen maahan törmäämisen. Kirjojen nimet olivat Vaarallinen juhannus ja Muumipeikko ja pyrstötähti, ja lukija viiden tai kuuden vanha.

Osa kirjoista ja elokuvista kertoo kaukaisista maista niiden omien asukkaiden silmin, osa taas on omiaan vahvistamaan kuvaa kaukomaista surkeuden tyyssijoina. Etenkin Hollywood vaatii sankareita ja maailmanpelastajia, oltiinpa sitten ulkoavaruudessa, Yhdysvalloissa tai Afrikassa. Kolmanteen maailmaan sijoittuvissa elokuvissa sankari tapaa yhä tulla pohjoisesta. Sivurooliin kelpaa toki älykäs ja syvällinen paikallinen hahmo – joka harvoin selviää hengissä elokuvan loppuun.

Avun isot nimet

Jos haluaa välttää tunteisiin vetoavat juonet, kannattaa kääntyä asiantuntijoiden puoleen.

Virkamiehet, konsultit ja järjestöt tuottavat vuosittain tuhatmäärin kehitysapua käsitteleviä tutkimuksia, raportteja ja evaluaatioita. Jos jaksaa lukea niitä läpi, saa epäilemättä kattavan kuvan avusta. Se tosin käy työstä.

Kansainvälisessä kehitysapukeskustelussa on omat superstaransa. Kehityksen alalla on tällä hetkellä kaksi yli muiden: apua kiivaasti puolustava Jeffrey Sachs ja avun hampaisiinsa ottanut William Easterly. Monen professuurin miehiä molemmat.

”Sachs on käännynnäinen, joka oli aiemmin kova taloustieteilijä ja nyt puhuu avun puolesta. Hän on hyvä esiintyjä, täynnä intoa, täyttää koko huoneen”, Koponen sanoo.

Easterly puolestaan on kritiikin mies.

”Easterlya moni piti aluksi hyvänäkin, mutta sittemmin hän on alkanut toistaa itseään. Hän on aika yksioikoinen näkemyksissään”, Koponen arvioi.

Easterlyn mielipiteitä ei tarvitse arvailla. Hän on aktiivinen bloggaaja, ja kommentoi avun maailmaa joskus päivittäinkin. Hänen hampaissaan on etenkin avun tuloksellisuus ja vastuullisuus. Aktiivinen ja sujuvasanainen bloggaus nostaa Easterlyn näkyvyyttä myös kansainvälisessä mediassa, jossa häntä siteerataan usein.

Kovassa nousussa on myös sambialaissyntyinen Dambisa Moyo, joka laittaisi suuren osan avusta romukoppaan. Jäljelle hän jättäisi vain järjestöjen avun ja katastrofiavun, muuten kehitys jäisi markkinoiden huoleksi.

Kaikkein näkyvimmillä tiedon superstaroilla on kaksi yhteistä asiaa: painava cv ja sujuva, jopa kärjekäs ulosanti. Sekä ennen kaikkea taito yksinkertaistaa.

Ykkösketjun ominaisuus on sekin, että se vaihtuu ajan myötä. Ajan hengestä kertoo, että tällä hetkellä ykkösnimet ovat ekonomisteja. Kehityksestä on tullut silkkaa taloutta.

Suurelta yleisöltä ja monelta avun ammattilaiselta on jäänyt huomaamatta, että maailman mittasuhteet ovat muuttuneet. Apu ei numeroita tarkasteltaessa ole enää yhtä tärkeää kuin ennen.

”Kehitysyhteistyön merkitys on oikeastaan jopa marginalisoitunut. Sillä on kehitysmaiden taloudessa paljon pienempi rooli kuin aikaisemmin”, Isomäki arvoi.

Sopivan tutkimuksen metsästys

Jos avun superstarat ja Hollywoodin glamour eivät vetoa, jokainen voi avata suunsa, vähintään netin keskustelupalstoilla. Ja puhetta siellä riittääkin.

Minkä verran kehitystä käsittelevä tutkimustieto näkyy netin ja mielipidepalstojen keskusteluissa?

”Sieltä poimitaan yksittäisiä palasia, jos ne sopivat omaan mielipiteeseen. Netin keskustelupalstoilla vedotaan minunkin sanomisiini. Olen kuulemma sitä mieltä, että kehitysapu ei toimi”, Koponen hymähtää.

Sekä Koponen että Isomäki ovat molemmat yhtä mieltä siitä, että kehitysyhteistyötä koskevassa suomalaisessa keskustelussa olisi toivomisen varaa.

”Aika paljon on kyse mielipiteistä ja ’mutusta’. Suomalainen omalaatuisuus on sekin, että keskitytään määrärahoihin ja 0,7:ään, ei niinkään sisältöön”, Koponen sanoo.

Kysymys on kuitenkin paljon laajemmasta asiasta kuin nettikeskusteluun valikoituvista faktanpalasista. Myös päätöksenteon pohjaksi valikoituu tutkimuksia, jotka sopivat ajan henkeen.

Hyvä esimerkki on Koposen mukaan Maailmanpankissa kymmenisen vuotta sitten tehty tutkimus, joka osoitti kehitysavun toimivan parhaiten, jos se suunnataan maihin, joissa noudatetaan hyvää politiikkaa. Siis politiikkaa, joka oli Maailmanpankin mielestä hyvää: jossa omistuksen suoja on vahva, maan makrotalous vakaa ja hyvin maailmantalouteen integroitunut.

David Dollarin tutkimusryhmä havaitsi, että nimenomaan hyvä politiikka on viisastenkivi, joka varmistaa avun tehon.

”Avunantajat ihastuivat tutkimukseen. Tämähän on paras mahdollinen tulos: selkeä ohje siihen, miten apua pitää suunnata”, Koponen sanoo.

Tutkimuksessa on vain yksi ongelma: sen on sittemmin osoitettu olevan täynnä mahdollisia virhelähteitä. Samojen pohjatietojen perusteella voitaisiin yhtä hyvin väittää, ettei politiikalla ole avun tuloksellisuuteen mitään vaikutusta. Silti kyseinen tutkimus vaikuttaa yhä siihen, miten ja mihin kehitysapua suunnataan. Ja siihen, miten kehitysavusta julkisuudessa keskustellaan.

Kerran keskusteluun faktaksi otetusta tiedonpalasta ei hevin päästä irti, oli se totta tai ei.

Todellisuus yllättää

Jos tieto ja mielipide menevät sekaisin arkikeskustelussa, ei niiden raja ole kirkas edes tieteen sisällä.

”Tutkijoilla on paljon ajatuksia, joita he luulevat tiedoksi, mutta jotka eivät perustu mihinkään. Kukaan meistä ei voi tyhjentää päätään eri kautta omaksutuista oletuksista. Hyvin dokumentoidun tiedon joukossa on valtameri höttöä, jota ei ole koskaan selvitetty”, Isomäki sanoo.

Kehitysyhteistyössä etäisyys lisää erehtymisen mahdollisuutta. Paikan päällä omat oletukset joutuvat testiin.

Isomäki itse oli taannoin vierailulla Indonesiassa Kalimantanin saarella tutustumassa laittomiin metsähakkuisiin. Niihin liittyy turvepohjaisten metsien ojittaminen, jolla aluetta kuivataan hakkuukelpoiseksi. Sekä hakkuut että turpeen palaminen ja hapettuminen aiheuttavat paljon ilmastopäästöjä.

”Oletin, että kanavat olisivat isojen hakkuufirmojen kaivamia. Vasta paikan päällä tajusin, että isojen kanavien rinnalla on valtava määrä pienempiä, jotka liittyvät paikallisen väestön omiin laittomiin hakkuisiin. Käytännössä kaikki Kalimantanin nuoret miehet osallistuivat hakkuisiin niin kauan kuin metsää riitti. Se oli ollut heidän pääelinkeinonsa.”

Isomäki oli ennen matkaansa lukenut satamäärin raportteja Kalimantanin hakkuista. Todennäköisesti jossakin niistä oli mainittu paikallisten osuudesta hakkuisiin, mutta tieto oli mennyt lukiessa ohi.

”Ihmiset ovat todella fiksoituneita näkemään sitä, mitä he odottavat näkevänsä. Aivomme suodattavat mielellään pois sellaista, joka ei sovi yhteen aikaisemman näkemyksen kanssa”, Isomäki muistuttaa. ”Meidän pitäisi olla hirveän tietoisia siitä, että aivomme toimivat näin. Muuten näemme aina eri tilanteissa vain sitä, mitä oletamme tai haluamme nähdä.”

Lobbaaja rakastaa miljardia

Tarvitaan paljon, jotta viestin saa läpi niin mediaan kuin ihmisten mieliinkin. Siksi vaikuttamistyössä tehdään numeroista uutisia. Kun miljardinnen afrikkalaisen tai nälkäisen raja ylittyy, huomio on taattu.

Myös tarinoilta vaaditaan yksinkertaisuutta. Tunteisiin vetoava tarina muuttaa asenteita ja poikii yhteiskunnallisia muutoksia. Liika yksinkertaistus syö silti viestiltä uskottavuutta – muttei tarkkuuskaan sitä lisää.

”Jos vaadit liiallista tarkkuutta tyyliin ’kaikki on monimutkaista, kontekstisidonnaista ja hankalaa’ olet kyllä oikeassa mutta täysin tehoton”, kirjoittaa järjestöjätti Oxfamin tutkimusjohtaja Duncan Green blogissaan.

Green ruotii blogissaan väitettä siitä, että maailman köyhistä 70 prosenttia on naisia. Väite on pyörinyt YK-raporteissa yli 15 vuotta, mutta kukaan ei vaikuta löytävän sen juuria. PL.

Koska Himalaja sulaa?

Yhdenkin virheellisen luvun eksyminen virallisiin raportteihin saattaa herättää epäilyksiä koko raportin pätevyydestä. Tämän sai kokea hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, kun sen neljännestä seurantaraportista löytyi Himalajan jäätiköiden sulamista koskeva virhe. Raportin mukaan Himalajan jäätiköt sulaisivat vuonna 2035.

IPCC oli käyttänyt arvion pohjana WWF:n vuonna 2005 julkaisemaa raporttia. Siinä ollut väite jäätiköiden sulamisesta vuoteen 2035 mennessä pohjautui puolestaan New Scientist -lehden juttuun, jonka toimittaja oli haastatellut jäätikkötutkija Syed Hasnainia. Hasnain oli puhelinhaastattelussa maininnut Himalajan jäätiöiden sulavan vuoteen 2350 mennessä, mutta toimittaja luuli hänen puhuneen vuodesta 2035. PL.

Suomi-poika maailmalla

Suomalaisten tiedotusvälineiden ulkomaankirjeenvaihtajat keskittyvät Eurooppaan. Sen ulkopuolelta vakituisia kirjeenvaihtajia löytyy vain Yhdysvalloista ja Kiinasta. Muusta maailmasta kertovat jutut kirjoitetaan joko muiden uutislähteiden pohjalta, avustajavoimin tai lähettämällä tiedotusvälineen oma toimittaja juttumatkalle.

Ulkomaan juttumatkoja varten toimittajilla on yleensä etukäteen tehdyt juttusuunnitelmat. Ne ja kiire vaikuttavat siihen, miten uutisoitavat aiheet valikoituvat. Kun etsii tiettyä asiaa, monta muuta jää huomaamatta. PL.

Malariaverkot – ilmaiseksi vai ei?

Hyönteismyrkyllä käsitellyt, sängyn ylle ripustettavat hyttysverkot ovat yksi tehokkaimpia tapoja vähentää malariatartuntoja. Kaikilla ei kuitenkaan ole niihin varaa.

Terveyshankkeissa on pitkään ollut vallalla käsitys, etteivät vastaanottajat arvosta – eivätkä käytä – yhtä paljon ilmaiseksi saamaansa kuin sellaista, josta ovat itse maksaneet. Siksi malaria-alueilla verkkoja on myyty nimellisellä summalla. Loput kustannuksista on katettu apuvaroin.

Jessica Cohenin ja Pascaline Dupas’n laaja kenttätutkimus Keniassa todisti toisin. Malaria väheni huomattavasti enemmän niillä koealueilla, joilla verkkoja annettiin ilmaiseksi, kuin niillä, joilla verkosta perittiin pieni maksu. Kun malarian hoitokustannukset otettiin huomioon, verkkojen ilmaisuus osoittautui kokonaiskustannuksiltaan edullisemmaksi. PL.

Kyllä Hollywood opettaa

Tiedätkö mikä on Kimberleyn prosessi? Jos fanitat Leonardo di Capriota, niin tiedät muita todennäköisemmin. Hänen tähdittämänsä Blood Diamond – Veritimantti -elokuva vuodelta 2006 kertoo laittomien timanttien kaupasta Sierra Leonen sodan keskellä. Elokuvan aihepiiri sivuaa niin sanottua Kimberleyn prosessia, jolla pyritään estämään sota-alueilta kaivettujen veritimanttien päätyminen maailmanmarkkinoille.

Moni muukin vaikea ja monimutkainen asia on tullut suurelle yleisölle tutuksi dekkareiden ja Hollywoodin avustuksella. John le Carrén filmatisoitukin romaani Uskollinen puutarhuri nosti esiin ne moraaliset pulmat, joita liittyy kehitysmaissa tehtäviin lääkekokeisiin. PL.

Haudotaanhan ajatuksiakin

Iso osa kehitystä koskevasta tutkimustiedosta syntyy niin sanotuissa think tankeissa, ajatushautomoissa. Ajatushautomoita tutkivan Pennsylvanian yliopiston tammikuussa julkaistun raportin mukaan maailmasta löytyy yli 6 300 ajatushautomoksi luokiteltavaa toimijaa.

Tutkimuksessa ajatushautomolla on kaksi kriteeriä: laadukas ja yhteiskunnallisesti merkittävä tutkimustoiminta sekä osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Osa ajatushautomoista on järjestöjä, jotka tekevät tutkimuksen ohella myös käytännön työtä.

Ajatushautomoiden rooli ei ole yksiselitteinen. Jotkut pitävät niitä objektiivisina tutkimuslaitoksina, jotkut enemmän tai vähemmän heikosti verhottuina etujärjestöinä.

Maailman vaikutusvaltaisimmaksi hautomoksi raportti arvioi yhdysvaltalaisen Brookings Institutionin. Kympin kärkeen mahtuivat myös korruptiota seuraava Transparency International sekä ihmisoikeusjärjestö Amnesty International.

Viidenkympin kärkeen mahtuu useita kehitykseen keskittyviä ajatushautomoita, kuten brittiläinen Overseas Development Institute ja yhdysvaltalainen Center for Global Development. PL.

Avun ja glamourin liitto

Jos apujärjestö saa hyväntahdonlähettilääkseen yhden maailman tunnetuimmista ihmisistä, näkyvyys on taattu pitkäksi aikaa. Mediahuomioloton ehdoton voittaja on YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. Se nimitti vuonna 2001 hyväntahdonlähettilääkseen näyttelijä Angelina Jolien. Talouslehti Forbes rankkasi viime kesänä Jolien maailman vaikutusvaltaisimmaksi julkkikseksi.

Järjestöille julkkisten käytössä puhemiehinä on myös riskinsä. Julkimon mahdolliset töppäykset heijastuvat nekin järjestön maineeseen. Forbesin kesäkuisella julkkislistalla sijalla viisi komeili sittemmin langennut golf-legenda Tiger Woods.

Julkkisten ja apujärjestöjen yhteistyöllä on pitkät perinteet. Yhtenä ensimmäisistä asialla oli YK:n lastenjärjestö Unicef. Se nimitti amerikkalaiskoomikko Danny Kayen lähettilääkseen jo 1954. Nyt Unicefin nimissä puhuvat niin David Beckham, Berliinin filharmonikot kuin Susan Sarandon. PL.

Siirtolaiset päihittivät kehitysavun

Siirtolaisten rahoista on tullut kehitysapua tärkeämpi tekijä globaaleissa rahavirroissa. Siirtolaiset lähettävät kotimaihinsa summan, joka on kolme kertaa suurempi kuin kaikkien kehitysmaiden saama virallinen kehitysapu yhteensä.

Siirtolaisten lähettämän rahan määrä ylitti kehitysavun määrän 1990-luvun puolivälissä. Nopeaan kasvuun se lähti 2000-luvun alkupuolella. Vuonna 2009 rahalähetysten määrä notkahti aavistuksen verran talouskriisin myötä, mutta säilyi yhä kolminkertaisena kehitysapuun verrattuna.

Siirtolaisten rahavirroissa näkyy maailman muutos. Maailmanpankin mukaan vuonna 2001 siirtolaisten koteihinsa lähettämistä dollareista lähes joka kolmas oli tienattu Yhdysvalloissa, viime vuonna enää joka kuudes. Eniten ovat kasvaneet siirtolaisten rahalähetykset Venäjältä, Malesiasta, Kazakstanista ja Indonesiasta. PL.

Huhuu, kuuleeko kukaan?

Ekonomisti Owen Barder puhuu kehitysavun kohdalla rikkinäisestä palauteketjusta. Siinä missä vaikkapa kainuulainen poliitikko saa palautteen kotimaakuntansa edun ajamisesta neljän vuoden välein vaaleissa, kehitysavun kohdalla suora palaute ei toimi.

Rahasta ja sen suuntaamisesta päätetään pallon pohjoispuoliskolla. Siellä äänestäjillä ei ole suoraa kokemusta siitä, mikä avussa toimii, mikä ei. Heidän täytyy luottaa muiden kertomaan. Avun varsinaisilla vastaanottajilla pallon eteläkulmalla taas on tietoa, mutta pohjoisen päättäjillä ei ole erityistä syytä kuunnella heitä. He kun eivät äänestä pohjoisen vaaleissa. PL.

Alkuperäiskansoilta on myöhäistä oppia

Alkuperäiskansojen elämää kuvaavat dokumentit ja lehtijutut päättyvät usein suoraan tai piilotettuun toteamukseen, että meillä jälkiteollisen aikakauden lapsilla olisi alkuperäiskansoilta paljon opittavaa. Intiaaniheimojen elämäntavalla ekokatastrofit olisi vältetty, ja heiltä löytyvät ratkaisun avaimet ilmastonmuutokseen. Jos vain malttaisimme kuunnella.

Amazonin sademetsässä keräilijä-viljelijäperheet keräävät pähkinöitä, hunajaa ja hedelmiä sekä kalastavat ja metsästävät. Kolmen vuoden välein perhe kaskeaa puoli hehtaaria maniokkipeltoa, viljelee muutaman vuoden, antaa pläntin metsittyä hedelmäpuutarhaksi, jonka seuraava sukupolvi taas kaskeaa.

Onhan se ekologista. Mutta yksi perhe tarvitsee vähintään neliökilometrin sademetsää toimeentulonsa turvaamiseksi. Brasilian väentiheys on 22 asukasta neliökilometrillä, joten maa ei voi elättää 186 miljoonaista väestöään keräilijä-viljelijöinä.

Vielä vaikeampaa se on muissa sademetsävaltioissa. Kongon demokraattisen tasavallan väestöntiheys on 28, Malesian 78 ja Indonesian 134 asukasta neliökilometrillä.

Kaikista biotoopeista sademetsä on alkuperäiskansalle – jos kaskiviljelijöitä kehtaa sellaiseksi kutsua – harvinaisen antelias. Suomessa on vaikeampaa. Kivikauden lämpimän jakson lopulla 6 000 vuotta sitten täällä eli jopa 25 000 ihmistä metsästyksellä ja kalastuksella. Sitten ilmasto viileni ja väkiluku putosi asteittain muutamaan tuhanteen.

Uusien luontoa tuhoavien innovaatioiden – peltoviljely, karjatalous, polttomoottori, lannoitteet, gm-kasvit – turvin maapallon väkimäärä on kasvanut räjähdysmäisesti. Alkuperäistä elämäntapaa noudattavat heimot ovat vaeltaneet yhä syvemmälle metsiin ja tundralle.

Jotta alkuperäiskansojen taidoista olisi jotain hyötyä, globaalia yhden lapsen politiikkaa pitäisi harjoittaa todella kauan.

Antti Kivimäki