Mitä sinä pakenet?
Tämä kysymys osoitetaan Etelä-Sudaniin sisällissodan keskelle tulleelle nuorelle avustustyöntekijälle Ros Wynne-Jonesin romaanissa Sade lankeaa. Kysymyksen esittäjä on itsekin katastrofialueilla vuosia työskennellyt länsimainen avustustyöntekijä.
Kysymyksellään kehäraakki osuu arkaan kohtaan. Nuori lontoolainen lääkäriopiskelija Maria on tarttunut täkyyn lähteä kriisialueelle heti äitinsä kuoleman jälkeen. Oma suru, tyhjyys ja syyllisyys jäävät käsittelemättä kun hän päättää kohdata kokonaisen kylän ja kansan kuolinkamppailun.
Taustalla elää myös kuolleen äidin toteutumaton unelma Afrikan näkemisestä. Tytär lähtee äitinsä puolesta – todetakseen ettei äidin lapsilleen siirtämää fantasiaa ole olemassa.
Lähtöasetelma toteutumattoman unelman perään lähtemisestä on kulunut, mutta silti täyttä totta.
Autiomaan keskellä sijaitseva eteläsudanilainen Adekin kylä riutuu henkitoreissaan kuivuuden ja sodan keskellä. Africaid-järjestön palveluksessa oleva Maria pystyttää kahden muun länsimaisen avustustyöntekijän kanssa kylään kenttäsairaalan ja ruokintapisteen.
Kärsimyksen, nälän ja tuhon määrä on silmitön, toivon pilkahduksia ei juuri ole. Veden sijaan taivaalta sataa pommeja. Tuhoon tuomittua kylää asuttava dinka-heimo ei suostu luopumaan toivosta, vaikka Sudanin hallitus on päättänyt lakaista heidät tieltään.
Nuoren lontoolaisnaisen entiset käsitykset ihmisyydestä, elämästä ja kuolemasta joutavat romukoppaan. Kaikki elämän ja kuoleman välissä oleva muuttuu käsittämättömäksi säläksi.
Brittitoimittaja Wynne-Jonesin kuvaukset paikan päältä ovat todentuntuisia. Uskottavuuden taustalla ovat toimittajan omat kokemukset paitsi Etelä-Sudanissa myös Itä-Timorilla, Kosovossa ja Ruandassa. Draamaa ei tarvitse keksiä. Se on.
Romaanissa niin auttajat kuin autettavatkin ovat eläviä ja tunnistettavia ihmisiä, joiden taustalta löytyy erilaisia motiiveja ja kohtaloita. Tekopyhyydelle ei ole sijaa.
Osansa sopassa tekee vielä kärsimyksen kameran linssin taakse eristävä valokuvaaja, joka bongailee palkintoja upeilla katastrofikuvillaan. Toisaalta: länsimaiden suurimpiin tiedotusvälineisiin leviävät kuvat ovat niitä, joilla päättäjät herätetään reagoimaan hätään.
Helpolla kirjailija ei lukijaa päästä. Ei säästele kärsimykseltä – mutta ei sillä retostelekaan.
Wynne-Jonesin kieli on kouraisevaa, aistillista ja runollista, vastapaino hänen kuvaamilleen karuille aiheille.
Palkittu brittitoimittaja kuvaa esikoisromaanissaan taitavasti niitä kaikkia järkälemäisiä ristiriitoja, joita länsimainen avustustyöntekijä sota-alueella kohtaa. Romaanissaan hän rohkenee myös astua ulos journalistin roolistaan; journalistinen selonteko väistyy fiktion tieltä.
Marian kehäraakki-kollega toteaa kenttää kolutessaan havainneensa, että omat solmunsa voi kätevästi jättää aukomatta hyppäämällä ääriolosuhteisiin toiseen maanosaan.
Tai niinhän sitä luulisi. Loputtomiin ei voi kuitenkaan paeta.