”Kunnon interreilaajana olen aina inhonnut koko Kanaria-ajatusta ja siihen liittyviä mielikuvia rannalla käristyvistä turpeista turisteista”, Riikka Ala-Harja sanoo.

Tätä taustaa vasten on hilpeää, että hänen viides romaaninsa sijoittuu Kanarian saarille. Romaanin nimikin on Kanaria.

Mutta Kanaria-romaani ei ole kuvaus turisteista. Ennemminkin se on tarina muukalaisuudesta – yksilöistä, jotka etsivät paikkaansa ja joutuvat torjutuiksi.

Miksi juuri Kanaria?

Ala-Harjan, 42, isä vietti saarella taannoin talven turistipappina. Tytär kävi paikan päällä, tutustui isän ystäviin ja joutui muuttamaan käsitystään. Isä kuoli, mutta ystävät säilyivät.

Saari tarjosi kirjailijalle kiintoisan näyttämön.

”Se on eräänlainen Etelä-Suomi. Siellä on paljon talviasukkaita, uransa tehneitä keskiluokkaisia ihmisiä. Ja sitten sinne tulvii koko ajan siirtolaisia Afrikasta.”

Mutta kirjan tarina olisi yhtä hyvin voinut sijoittua vaikkapa Ala-Harjan kotikulmille Ranskan rannikolle, Ouistrehamin pieneen merenrantakaupunkiin.

Sadat afgaanit ja irakilaiset yrittävät sieltä laittomasti Englantiin. Piikkilanka-aidat ympäröivät satamaa, laivoihin nousevat rekat läpivalaistaan ja poliisi partioi pitkin yötä. Mikään ei silti tunnu lannistavan siirtolaisia, jotka yöstä toiseen vahtaavat sopivaa tilaisuutta livahtaa rekan pressun alle.

Paikalliset asukkaat ja laittomat siirtolaiset elävät rinnakkain, omissa maailmoissaan, toisiaan kohtaamatta.

”Asia saattaa tulla puheeksi tuttujen kanssa, kun jonkun uimakoppiin on murtauduttu. Ei juuri muuten”, Ala-Harja toteaa.

Kurssilla internetvaimojen kanssa

Kanarian henkilöt kulkevat kukin omassa todellisuudessaan, vaikka maailma ympärillä onkin sama, pienen saaren rajattu pinta-ala. Malilainen Dior kuuraa eläkepäiviään viettävän Nymanin vessanpyttyä, mutta heidän välillään on vain käskyjä vieraalla kielellä, lattiaan suuntautuvia katseita ja niiauksia.

Diorilla ei ole paljonkaan enempää yhteistä 72-vuotiaan espanjalaismiehensä kanssa, joka valitsi hänet vaimokseen Euroopasta haaveilevien morsian ehdokkaiden joukosta. Avioliitto on silti parempi vaihtoehto kuin elämä isän nurkissa. Tulevaisuuden on oltava muualla kuin Bamakon pölyisillä kujilla, vaikka se tarkoittaisikin vierasta maata, vierasta kieltä ja miestä, joka ostaa vaimonsa internetistä.

Diorin ulkopuolisuudessa on jotain Ala-Harjan omasta kokemuksesta. Hän saapui Ranskaan viisi vuotta sitten, ranskalaisen avomiehensä perässä. Keskusteluissa hän vain hymyili kauniisti. ”Kielipuolena eläminen on nöyryyttävää. Toisaalta tuollaisessa autistisuuden kokemuksessa on myös jotain hienoa. Muiden puheesta ei ymmärrä mitään, voi vain tarkkailla.”

Ensimmäiset kolme kuukautta Ala-Harja istui ranskan kursseilla. Siellä hän tutustui Diorin esikuviin: kahteen internet-vaimoon. ”Minä olin meistä kolmesta ainoa, josta mies ei ollut maksanut mitään.”

Ala-Harja joutui miettimään, mitä hän oikeastaan tiesi näiden naisten elämästä. Lehtijutuista tuttu ilmiö henkilöityi ihmiseksi, johon oli osattava suhtautua.

”Kumpikin heistä sanoi olevansa tyytyväinen elämäänsä.”

Millainen hinta siitä elämästä oli maksettu? Ala-Harja ei tiedä.

Värillä on väliä

Omaa kokemustaan muuttamisesta vieraaseen maahan Ala-Harja luonnehtii hienoksi, mutta välillä vaikeaksi.

”Olin 37 tuolloin. Jos johonkin olisi pitänyt muuttaa, niin Berliiniin, johon minulla oli henkilökohtainen suhde.”

Ranskassa ei ollut mitään – paitsi mies. Onneksi työ oli sellaista, että sitä pystyi tekemään ”melkein missä vain”. ”Enkä ole koskaan ajatellut, että muutto tänne olisi lopullinen. Yhtä hyvin voimme asua Suomessa.”

Nelivuotiaalle tyttärelleen Ala-Harja puhuu järjestelmällisesti suomea, ”vaikken muuten olekaan kovin järjestelmällinen ihminen”.

Romaanihenkilö Dior ei ehdi pohtia turhan syvällisiä. Häntä huolestuttaa lähinnä miten saada rahaa säästöön isän uusia silmälaseja varten. Malia hän ei ikävöi. Kotikatua voi tiirailla Google Earthin satelliitin kautta. Tietokoneen ruudulla maailma on vapaasti tutkittavissa, vaikka todellisuudessa se on täynnä piikkilankoja, veteen ja maahan piirrettyjä viivoja, joiden luvattomasta ylittämisestä rangaistaan. Ja usein lupa luetaan ihonväristä.

Ala-Harjaa luullaan sukunimensä takia Ranskassa usein arabiksi – ja yllätys on aina positiivinen, kun tapaamiseen käveleekin pohjoismaalainen nainen.

Olen paljon siedettävämpi ulkomaalainen kuin moni muu. Olen eksoottinen, mutta kuitenkin ’meikäläinen’. Jos ihmisten pitäisi valita lapsenlikka, he ottaisivat mieluummin minut kuin sujuvasti ranskaa puhuvan kamerunilaisen ystäväni Marie-Antoinetten.”

Ihonväriin kuuluu myös vapaus kulkea. On paperit, on rahaa, on vapaus muuttaa takaisin kotimaahan.

Syrjässä oleminen kiinnostaa

Ouistrehamin eriskummallisen nimen taustalla on Ala-Harjan mukaan viikinkivalloittajien nimeämä Västre Hamnen. Heidän takiaan Normandiassa on niin paljon vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä.”Ja isäni suku taas on Pohjanmaalta, jossa on ranskalaisten kauppiaiden jäljiltä paljon tummahiuksisia suomalaisia”, Ala-Harja naurahtaa ja hipaisee suortuvan otsalta.

Muukalaisuus on ollut läsnä Ala-Harjan kirjoissa ennenkin. Esikoisteoksessa Tom Tom Tom (1998) nuori nainen ottaa etäisyyttä yhteiskunnan kaavoihin. Marginaalissa on enemmän tilaa olla oma itsensä. Maata meren alla -romaanin (2003) Ida on adoptoitu Afrikasta. Hän on väärän värinen suomalainen, joka etsii paikkaansa ja pyristelee irti äidin vallasta. Jättiläisen (2007) Taneli on kasvanut käyristä ulos, niin isoksi, että pää kolisee ovenkarmeihin.

Ala-Harja ei pidä päähenkilöidensä ulkopuolisuutta tietoisena ratkaisuna.

”Ehkä syrjässä oleminen on vain kiinnostavampaa kuin se, että on keskipisteessä. Toisaalta koen itsekin olevani jollain tavalla ’syrjässä’. Olen sitä sukupolvea, jolle mitään ei ole tullut tarjottimella niin kuin vanhemmilleni.”

Teatteritaiteen maisterin työt ovat pätkätöitä, asuntolainoja ei inflaatio syö ja maailma on yksilöä suurempia ongelmia täynnä. ”En tunne, että pystyisin vaikuttamaan asioihin. En ole niin naiivi, että uskoisin kirjoillani muuttavani maailmaa. Sitä varten pitäisi tehdä poliittisempaa työtä, ottaa tietty asema suhteessa yhteiskuntaan.”

Välillä Ala-Harja miettii, mitä tolkkua on laittaa lapsi hoitoon ja kehitellä fiktiivisiä maailmoja, joissa malilainen nainen kuuraa suomalaisen eläkeläisen lattioita.

Vastausta etsiessä hän jatkaa kirjoittamista.