Nguyên Lê: Saiyuki
ACT
Vietnamilaissyntyisen, pariisilaistuneen kitaristi Nguyn Lên albumi ammentaa kiinalaisen Wu Cheng’enin 1500-luvulla kirjoittamasta romaanista, joka voisi sekä nimellään että tarinallaan pikkuisen nitkauttaa suomalaisen maailmankuvaa. Nimi tarkoittaa matkaa länteen, ja nimensä mukaisesti romaani kertoo kiinalaisesta retkikunnasta länteen, nimittäin Intiaan. Samantapaista matkaa tehdään levylläkin, joka ihmeellisen luontevasti fuusioi japanilaista, vietnamilaista ja intialaista musiikkiperinnettä. Nguyên Lê loistavine kumppaneineen (japanilainen koto-harpun soittaja Mieko Miyazaki sekä intialainen tabla-rumpujen ja muiden lyömäsoitinten taituri Prabhu Edouard) onnistuu luomaan musiikkia, joka on yhtä aikaa ennen kuulematonta ja vaivatta kommunikoivaa – etenkin, jos kuuntelijalla on jo jonkinlainen tuntuma itäisiin kulttuureihin. Aiempi tuttavuus ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä perus-trion (joka harrastaa aika lailla päällekkäisäänityksiä ja muita korvaa miellyttäviä studioteknisiä temppuja) soitto on hyvin melodista ja soinneiltaan kaunista. Nguyên Lên tausta on paitsi Vietnamissa, myös jazzissa, jonka vapaan improvisaation henki elähdyttää tätä ihastuttavaa kulttuurien kohtaamista. Bonuksena kolmella kappaleella on mukana pohjoisintialaisen huilun suurmestari Hariprasad Chaurasia.
Daby Balde: Le Marigot Club Dakar
Riverboat/ World Music Network
Senegalilainen muusikko ja säveltäjä Moutarou ”Daby” Balde syntyi vuonna 1969 eteläisessä Senegalissa, Gambian takana, kaukana pääkaupunki Dakarista ja sille ominaisesta mbalax-musiikista, joka on Senegalin musiikkityyleistä Euroopassa parhaiten tunnettu. Siksipä hänen fula-perinteestä ammentavat, ilmavan voimakkaat ja ketterät laulunsa kuulostavatkin erityisen raikkailta. Sävykkään kevyen, mutta silti iskevän rytmisektion avulla lauluja kantavat varmoissa ja nopeissa käsissä minimalistisen hypnoottisesti nypläävät akustinen kitara ja kora-harppu. Tässä musiikillisessa ympäristössä sellaiset sinänsä umpitavallisetkin soittimet kuin saksofonit ja viulut kuulostavat hauskan erilaisilta. Daby Balden varsinainen tavaramerkki on kuitenkin hänen vahva lauluäänensä, joka on kuin soivaa ja tarvittaessa taipuisaa metallia. Upean äänen lisäksi Baldella on myös sanottavaa: laulut käsittelevät muun muassa siirtolaisuutta, lapsensa menettäneiden äitien surua, korruptiota ja niin edespäin – kaikkein yllättävimpänä ehkä albumin päättävä Almoudo, joka kertoo koraanikouluihin lähetetyistä lapsista, jotka päätyvät kerjäämään kaduille.
Boban i Marko Marković: Devla
Piranha
Serbialaisen, Boban ja Marko Markovićin romaniorkesterin albumin nimi on oikein sopivasti jotain sellaista kuin ”voi luoja!”, kiittävässä merkityksessä nimittäin. Kahden trumpetistin, siis isä-Bobanin ja Marko-pojan johtama Orkestar vie serbialaista mustalaisvaskiorkesterin perinnettä eteenpäin, oman maan hääjuhlien vastustamattomasta tanssittajasta muun maailman tanssisalien ja klubien iloksi. Virtuoosivasket tuuttaavat tuttuun tapaan, mutta rytmeissä ja tempoissa löytyy muitakin kuin nopea ja tavattoman nopea. Orkestar leikittelee suvereenisti myös toisilla musiikinlajeilla, Marko jopa räppää yhdessä kappaleessa.