Kiran Desain Hulabaloo hedelmätarhassa alkaa raskaana olevan naisen hurjan syömisvimman kuvauksella. Pitkään odotetun monsuunisateen räjähtäessä käynnistyy myös synnytys, jossa koko maailma sulautuu osaksi sadetta.

Desai kutsuu lukijansa tarinan liioiteltuun maailmaan, jossa välittömät ruumiin tarpeet ottavat ylivallan kaikesta järjestyksen halusta. Hänen Intiansa on värikäs ja maaginen karnevaalin, villiintyneiden apinalaumojen ja pyhimyslegendojen maa, jossa kaikki tuntuu mahdolliselta.

Desai nappasi tällä 1998 ilmestyneellä esikoisteoksellaan nuorille kirjailijoille suunnatun Betty Trask -palkinnon. Vuotta aiemmin Arundhati Royn romaani Joutavuuksien jumala sai arvostetun Booker-palkinnon. Vuonna 1999 Jhumpa Lahirin novellikokoelma Tämä siunattu koti palkittiin Pulitzerilla. Sekin oli tekijänsä esikoinen.

Desain ja Lahirin voittokulku on jatkunut.

Desain Menetyksen perintö voitti Booker-kisan vuonna 2005. Lahirilta viime vuonna ilmestynyt Tuore maa kohosi Yhdysvaltain bestseller-listalla ensimmäiseksi, mikä on novellikokoelmalle harvinaista.

Roy puolestaan on tullut maailmalla tunnetuksi myös poliittisena aktivistina. Hänen kritiikkinsä kohdistuu sekä Yhdysvaltain asemaan maailmanpolitiikassa että kotimaansa Intian ihmisoikeusrikkomuksiin.

Roy on tiettävästi parhaillaan kirjoittamassa toista romaaniaan.

Mikä näiden kolmen intialaisen naisen kirjoissa puhuttelee? Miksi ne ovat keränneet kansainvälisesti niin laajan huomion ja lukijakunnan?

Siirtolaisuuden säröt

Intian maantieteellinen laajuus, erilaiset kulttuurit ja kielten määrä tekevät yleistykset vaikeaksi. Suomalaisiin kirjahyllyihin päätyvät teokset edustavat pientä ja usein länsimaistunutta otosta intialaisesta kirjallisuudesta. Englanniksi kirjoittaminen näyttää olevan maailmanlaajuisen suosion kannalta olennaista.

V.S. Naipaulista ja Salman Rushdiesta lähtien tunnetuimmat intialaissyntyiset tekijät ovat yleensä olleet maastamuuttajia, englantilais-intialaisia tai yhdysvaltalais-intialaisia, mikä näkyy myös kirjojen aiheissa.

Desai, s. 1971, Roy, s. 1961 ja Lahiri, s. 1967, ovat jokseenkin samaa sukupolvea. Roy on kuitenkin heistä ainoa ”kiistatta” intialainen. Desai on asunut suurimman osan elämästään Intian ulkopuolella, Lahiri on syntynyt Yhdysvalloissa.

Emigranttikirjailijoiden aiheena on usein kulttuurien erilaisuus ja siirtolaisuuden kokemus. Kulttuurien kohtaamista ei näissä teoksissa idealisoida. Desain kuvaama menetyksen perintö syntyy lännen kohtaamisesta ja sen aiheuttamasta nöyryytysten sarjasta, jonka tuloksena on usein yksinäisyys ja maailmalta sulkeutuminen. Katkeroituneet henkilöt elävät omissa valikoitujen muistojen ja mielikuvituksen maailmoissaan.

Desai käsittelee sitä, miten ihmiset eivät kykene – tai edes pyri – ymmärtämään toistensa todellisuutta. Samanlainen toisen tavoittamisen vaikeus on myös Jhumpa Lahirin teemana. Lahirin novellien henkilöt elävät usein Amerikassa tai matkustelevat kahden mantereen välillä. Aiheena on joko intialaisen ja amerikkalaisen tai perinteisen ja uuden kulttuurin törmääminen. Usein ”ongelmana” on juuri Intia ja intialaisuus.

Lahirin hahmot ovat kirjailijan tavoin toisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka häpeävät vanhempiensa kulttuuria tai kokevat tahtomattaan irtaantuneensa siitä. Myös romaanissa Kaima (2005) hän käsittelee Yhdysvalloissa kasvaneen lapsen vaikeuksia ymmärtää bengalilaisten vanhempiensa arvomaailmaa.

Royn Joutavuuksien jumalassa perheen erottavan tragedian taustalla on brittikulttuurin epätoivoinen ihailu ja jäljittely. Näkökulma on kahden lapsen, jotka eivät ymmärrä rooliaan pelinappuloina aikuisten julmassa pelissä.

Vallaton luonto

Yksi vastaus Desain, Royn ja Lahirin suosioon voisi olla sekin, että lukuisista sivutarinoista ja hahmojen runsaudesta huolimatta heidän teoksensa eivät ole vaikealukuisia tiiliskiviä. He ovat kerronnassaan pienimuotoisia. Laajojen kaarien välttämisen voi ymmärtää myös kirjailijan eettisenä valintana, yrityksenä tavoittaa elämän arvaamattomuus ja tapahtumien keskellä elävän yksilön pieni näkökulma.

Teoksia lukiessa huomaa, miten lakkoa, katastrofia tai sotatilaa – kuten 1980-luvun itsenäistymiskapinoita eri puolilla Intiaa – ei yritetä esittää perinteisen historiallisen romaanin hengessä siistinä kokonaisuutena. Henkilöiden elämä kärsii heille käsittämättömiksi jäävien selkkausten vuoksi.

Siinä missä Royn ja Desain romaaneissa leikitellään kielellä ja isketään silmää lukijalle, Lahirin kerronta on realistisempaa. Paikkoja, esineitä ja tapahtumia kuvataan yksityiskohtaisesti tavalla, josta välittyy eletyn arjen tuntu. Lahiria lukiessa unohtaakin lukevansa kirjaa – on niin helppo uskoa ja astua mukaan novellien todellisuuteen, että tuntee istuvansa novellihahmojen kanssa samassa aamiaispöydässä.

Lahiri on realisti, Desai ja Roy eivät – mutta arjen tapahtumat ja ruokaan, vaatteisiin ja huonekaluihin liittyvät yksityiskohdat ovat kaikille tärkeitä. Desain romaaneissa luonnonilmiöt sotkevat virallisia suunnitelmia. Jo Menetyksen perinnön alussa todetaan, miten vuoristolta laskeutuva sankka sumu tekee naurettavaksi rajojen vetämisen – kuten maiden välisten rajojen, Intian ja Nepalin. Myöhemmin kirjassa pitkä monsuunikausi pakottaa tauon kapinointiin ja politiikkaan, joista tulee merkityksettömiä kaiken ollessa muutenkin kaaoksen vallassa ja ihmisten eläessä eristyksissä toisistaan.

Hulluksi tekevä ruoka

Hulabaloossa Desai kuvaa humoristisesti ruoan päihdyttävää vaikutusta, kun mangopuuhun muuttaneen paikallispyhimyksen äiti innostuu kokeilemaan mielikuvituksekkaita reseptejään. Ilmassa leijuvat mausteiden tuoksut herättävät nälän ohella omanlaistaan uskonnollista hurmiota.

Kolmikon romaaneissa ruokakulttuurilla on merkitystä statuksen kannalta ja yhteiskunnallisen vallan osoituksena, mutta myös yhteisöllisen tunteen vahvistamisessa – tai heikentymisessä. Ei ole sattumaa, että Menetyksen perinnön keskushenkilöistä yksi on huonosti kohdeltu kokki ja toinen, hänen poikansa, töissä Yhdysvalloissa alipalkattuna pikaruokakuskina.

Tietenkään ruoanlaiton kuvaukset eivät ole vain naistekijöiden suosiossa; kuvaahan Salman Rushdiekin klassikkoromaanissaan Keskiyön lapset ikimuistoisesti ruoanlaittajan kykyä säilöä ja siirtää tunteita ruoan välityksellä.

Rushdie, joka on ylistänyt Desain molempia romaaneja, onkin tyylillisesti tämän esikuva. Jotkut ovat nähneet tällaisen ilakoivan karnevaalihengen myös ongelmana. Vaarana on jonkinlainen ”ihanan hassun Intian” eksotiikka, jossa kaukainen maa tarjotaan länsimaiselle lukijalle mehukkaana makujen ja värien taikamaailmana. Menetyksen perinnön ihmiskohtaloissa on kuitenkin niin paljon kipua ja tulehdusta, että sen huumori on pakosta kitkerää.

Royn ja Desain tyyleissä on yllättävän paljon samaa, vaikka he kuvaavat alueita maan vastakkaisilla puolilla. Roy liikkuu Keralassa Intian eteläkärjessä, Desai Pohjois-Intiassa ja Nepalin rajalla.

Joutavuuksien jumala käynnistyy voimakkaalla paikan kuvauksella, jossa kostean ja hautovan alkukesän keskeyttää ympäristön rajaviivoja hämärtävä monsuuni. Tekijöiden tyylissä on yhteistä paitsi sanoilla ja riimeillä herkuttelu, myös luonnolle annettu merkitys käsityskyvyn ylittävänä voimana, joka asettaa inhimillisen räpellyksen mittasuhteeseen jonkin suuremman kanssa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2009.