Raisa-Kyllikki Karjalainen

Peter Kurian mielestä paikallisten ihmisten täytyy saada itse suunnitella oma kehityksensä.

Mies piirtää serviettiin kärjellään seisovan kolmion. Kolmion kanta kuvaa kehitysyhteistyöprojektien hallintokerrosta ja siihen uppoavaa rahaa. Kolmion kärki on kosketuspinta yhteisöihin.

”Jos järjestöt vetäytyvät pois alueelta, sitä tuskin huomattaisiin yhteisöissä”, mies sanoo. Hän on Peter Kuria, 44, kenialaissyntyinen globaaliaktivisti.

Ekososiaaliseen muutokseen tähtäävän Shalin-järjestön perustanut Kuria kokee tehtäväkseen saattaa ihmisiä yhteen keskustelemaan, jotta matka – mutkittelevakin – jatkuisi. Itse hän ei halua tehdä päätöksiä toisten puolesta, sillä juuri se on koko kehityspolitiikan suurin virhe.

”Ihmisiltä on viety usko itseensä. Siirtomaamentaliteetti elää etelässä edelleen. Nyt siirtomaaherran tilalla on hyväntahtoinen, mutta silti kaikesta päättävä avunantaja eli donori.”

Kuria työskenteli syksyyn saakka Siemenpuusäätiön Intia-koordinaattorina. Säätiön tehtävänä on etelän poliittisesti merkittävien ympäristöaloitteiden tukeminen. Siis sosiaalinen muutos.

”Tulosten näkyminen vie kauan. Työ, johon liittyy lobbausta ja muuta poliittista vaikuttamista, riippuu yksilöistä. Kaksi ihmistä voi puhua samasta asiasta, mutta toinen saa joukot mukaansa, toinen ei”, Kuria sanoo.

Ja karismaattiset ihmiset – kuten vaikkapa Nobelin rauhanpalkinnon 2004 saanut Kurian maannainen Wangari Maathai – tuppaavat pian nousemaan kansainvälisiin sfääreihin, ulottumattomiin.

Suomessa on hyvä ja vaikea olla

Helsingin Hakaniemen Java-kahvilan yläkerrassa ei Kurian lisäksi istu perjantaiaamupäivänä muita. Hän istuu siellä usein läppärinsä kanssa ja liikkuu kuin kala verkoissa ja bittimerissä, kahvimuki eväänä. Koti on kolmen minuutin päässä Hämeentiellä ja Shalinin toimisto helposti tavoitettavissa Pasilassa.

Suomessa on hyvä mutta vähän vaikea olla. Ympärillä on hiljaista ja väljää – omaa tilaa saa helposti eikä kukaan häiritse. Ihmiset puhuvat mieluummin korvatusten kuin kasvotusten.

Kuria tulisi mielellään häirityksikin.

Lapsuuden koti Keniassa oli Njorjoen partaalla, ja joka toinen sunnuntai mentiin linja-autolla retkelle Nakuron flamingojärvelle.

Äiti, vahva nainen, oli onnistunut hankkimaan maatilan, ja sen ansiosta lapset pääsivät kouluun. Kuria eteni yliopistoon Eldoretin kaupunkiin eläintiedettä opiskelemaan ja työhön kansallispuistoon vesiantilooppien ja ihmisten tarpeita yhteen sovittamaan. Luonnonvaraekologiksi hän valmistui Hararen yliopistossa Zimbabwessa.

Siitä pitäen maat ja tehtävät ovat seuranneet toisiaan ennakkoluulottomaan tahtiin. Swazimaa: ympäristökonsultointia – Barbados: nettikouluttamista turismiin liittyen – Kalifornia, Berkelyn yliopisto: ympäristöjohtamistutkinto – Costa Rica: työtä alkuperäiskansan parissa.

”Minun on helppo mennä uusiin paikkoihin, synnyn niissä uudelleen. En koskaan lue mitään etukäteen, etten korruptoituisi.”

Costa Rican jälkeen Kuria työskenteli Ison-Britannian ympäristöministeriössä vanhempana virkamiehenä.

Suomeen hän tuli suomalaisen vaimonsa ja tyttärensä luo vuonna 2003. Nyt perheessä on poikakin.

Toimeentulokysymykset eivät ole Kuriaa ikinä painaneet.

”Aina on tapoja ansaita rahaa. Tärkeämpää on se, mihin rahaa käyttää kuin mistä sitä saa.”

Kuria itse haluaa käyttää rahansa ihmisten yhteen tuomiseksi keskustelemaan kehityksestä.

Hintansa demokratiallakin

Kuria oli hiljattain Intiassa tapaamassa Siemenpuusäätiön tukeman kansalaisjärjestöverkoston jäseniä – onnenpoikia. Siemenpuusäätiö nimittäin antaa kumppaneilleen täyden vapauden rahankäytössä. Nyt intialaisaktivistien ryhmä on tilaamassa matkoja Kööpenhaminaan joulukuuksi. Lukuisien muidenkin järjestöjen toimijoita lentää silloin sankoin joukoin etelästä pohjoiseen.

”He haluavat vaikuttaa ilmastonmuutosneuvotteluihin, mikä on sinänsä hyvä asia. Olemme kuitenkin sanoneet, että vaikuttamisen aika on nyt ja siellä missä he jo ovat. Kööpenhaminassa kaikki on jo päätetty. Mutta he tekevät itse ratkaisunsa…”, Kuria sanoo ja kohauttaa hartioitaan. Hintansa se on demokratiallakin.

Säätiön Intia-ryhmän sähköpostilistalla käydään jatkuvasti pitkiä ja kiihkeitä keskusteluja siitä, mikä olisi parasta kehityspolitiikkaa. Intian eteläosia hiljattain koetelleet suurtulvat kirvoittivat taas paljon viestinvaihtoa. Esitettiin, että ”rahoitettujen ystävien” matkabudjeteista voitaisiin ottaa varoja hätäapuun.

Sellaisiakin ääniä kuuluu, että liian turvattu rahoitus voi lopettaa kumppanien oman luovuuden ja kansan kuuntelemisen.

Halpaa ja ennestään tuttua

Ilmastonmuutoksessa oikea tie eteenpäin on Kurian mielestä se, mitä jo kuljetaan. Etelässä on jatkettava aavikoituneiden maiden ja pilattujen vesiekosysteemien kunnostamista, metsien istuttamista, kestävää viljelyä ja kestävää energiankäyttöä. Nyt on tarvetta lapiohommille, kehitysyhteistyöministeri Paavo Väyrysen ”luonnonvarapolitiikan” hengessä. Se ei Kurian mielestä vaadi paljon rahaa.

Pohjoisessa tärkeintä on laatia kampanjoita kulutuksen vähentämiseksi. ”Sekään ei ole kallista”, Kuria sanoo.

Ilmastonmuutoskeskustelussa on Kurian mielestä paljon turhaa kohkausta. ”On luotu odotus jostain uudesta, ulkopuolelta tulevasta ratkaisusta, joka vaatii paljon rahaa, uutta teknologiaa, instituutioita ja asiantuntijoita. Tämä vie huomion pois käytännön työstä ja lopettaa ihmisten omatoimisuuden”, hän sanoo.

”Ihmiset puhuvat aina itsensä ulkopuolisista tekijöistä. Mutta ongelma olen minä, joka juon tässä kaukaa tuotua kahvia ja teen ei-tuottavaa työtä jonnekin ilmaan – ja saan siitä vielä palkkaa.”

Elämä ei taivu projektiksi

Aamupäivän aktivisti on viettänyt sosiaalista mediaa käsitelleessä seminaarissa. Aihepiiri innostaa häntä. Viime Intian-reissullaan hän koulutti adivaseja, maan alkuperäiskansoja, älykännykän käyttöön.

Puhelimeen ohjelmoidun cybertrack-ohjelman avulla lukutaidotonkin voi tehdä oman alueensa ja sen luonnonvarojen kartoituksen. Tästä sitten edetään leikaten, liimaten ja askarrellen kolmiulotteiseen isoon karttaan, johon koko yhteisön voimin saadaan koodattua kaikki olennainen tieto.

”Näin ihmiset näkevät vaurauden, joka heillä on.”

Kurian mielestä paikallisten ihmisten täytyy saada itse suunnitella omaa kehitystään, ”olla itse oma moottorinsa”.

Sillä hetkellä, kun donorin auto ilmestyy kylään, omaehtoinen kehitys tyssää, koska ihmisille syntyy odotus ulkopuolelta tulevista ratkaisuista. Kuitenkin kansalaisjärjestöjen tarjoamat ratkaisut ovat aivan liian yksiviivaisia moniulotteiseen todellisuuteen nähden. Useimpien kansalaisjärjestöjen olisikin Kurian mielestä syytä vetäytyä yhteisöistä.

Kehityksen projektimuotoisuutta – valmiiden tavoitteiden asettamista – hän pitää keinotekoisena lähtökohtana. Niin tehdään, koska sitä vaaditaan, mutta elämä ei oikein etene projektin tapaan. Infrastruktuurihankkeissa projektiajattelu vielä menettelee, mutta ei sosiaalisessa kehityksessä. Ne pikemminkin hajottavat ja hämmentävät kuin rakentavat yhteisöjä.

”Sosiaalinen muutos vaatii hyvin vähän ulkopuolista rahoitusta. Olennaista on ihmisten havaintojen ja asenteiden muuttuminen suhteessa ruokaan, veteen ja ympäristöön siten, että syntyy myös poliittista muutosvoimaa.”

Perimmältään kyse on Kurian mukaan ainoastaan tiedon viemisestä eteenpäin.

Sosiaalista muutosta vetävät aina yksilöt, joilla on tuntuma oman väkensä asioihin. Näitä yksilöitä olisi tuettava ”mahdollistajina”. Ruohonjuuritason työntekijöille tulisi maksaa palkkaa työstä, jota he joka tapauksessa tekevät, ja mahdollistaa sen ulottuminen laajemmallekin.

Maanviljelijäksi Keniaan

Jonain päivänä Kuria haluaa palata Keniaan. Hän haluaa olla maanviljelijä, tuottavan työn tekijä.

Illuusioita hänellä ei ole. Njorjoki ja Nakurojärvi eivät ole entisellään, ja vaaleanpunaiset lintupilvet ovat kuin menetetty unelma. Tansaniaan saakka ulottuva vesiekosysteemi on romahtamassa. Nakuron kaupungista on tullut pölyinen ja liikakansoitettu, kun vuoden 2007 vaalien jälkeen levottomuuksia paenneet ihmiset ovat muuttaneet sinne ympäröivältä maaseudulta.

Tätä globaaliaktivistia kuunnellessa alkaa tuntua, että kehitysyhteistyö on vaikea laji. Niin demokratialla kuin avunantajavetoisella tukemisella on kääntöpuolensa ja parhaat ruohonjuuritason työntekijät napataan usein muualle.

Oman alueensa asiantuntijoiksi voimaannuttaminenkaan ei välttämättä takaa hyvää kehitystä. Hän kertoo kenialaisesta ogiek-kansasta, joka nousi luonnonvarojensa kartoittamisesta seuranneen prosessin aikana suorastaan neuvonantaja-asemaan. ”Sittemmin Keniassa on havahduttu metsien katoamiseen ja nyt hallitus aikoo evakuoida metsistä kaikki asukkaat”, Kuria sanoo.

Jonnekin sinne, Keniaan Nakurojärven tienoille Peter Kuria kuitenkin haluaa vielä palata.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.