Joulukuun alussa Kööpenhaminassa päätetään taas maapallon tulevaisuudesta. Suuressa ilmastokokouksessa Afrikan unioni aikoo vaatia länsimailta kymmeniä miljardeja euroja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Se uskoo yhtenäisen Afrikan olevan entistä vahvempi vaateissaan. Kokousta edeltävä neuvottelukierros on kuitenkin takkuillut.
Näen jo edessäni järjestöjen Kööpenhaminan jälkeiset tiedotteet, joiden mukaan kokous oli pettymys. ”Lupauksia annettiin, mutta ei mitään konkreettista. Länsi pysyy poteroissaan ja köyhät maat maksavat hinnan”, kuuluu kriitikoiden viesti ennustuksessani.
Toivottavasti olen väärässä.
Lokakuussa Helsingissä vieraili englantilaisen The Corner Housen tutkija-aktivisti Larry Lohmann, joka muistutti, että samaan aikaan, kun katseemme on käännetty kohti Kööpenhaminan kaltaisia isoja kokouksia, pimentoon jää hidas poliittinen muutos.
Päästökauppa tekee ilmastonmuutoksesta kaupankäyntiä. Se ei ole mikään uutinen sinänsä. Lohmann kuitenkin vertaa nyt neuvoteltavia sopimuksia Euroopassa 1300-luvulta 1800-luvun puoliväliin asti jatkuneeseen maan yksityistämiseen. Maanjako ei ollut yksinkertainen prosessi ja se tuotti paljon vastarintaa. Nyt neuvotellaan tilasta, johon saasteet saa tupruttaa.
Maanomistuksella ja ilmastokaupalla on myös suorempi yhteys. Rikkaat maat voivat hankkia itselleen lisää päästöoikeuksia ostamalla maata köyhemmistä maista. Hiilidioksidia sitova metsä toisaalla antaa luvan saastuttaa kotona. Omille markkinoille hankitut päästöoikeudet hyödyttävät rikkaan maan taloutta. Monet alkuperäisasukkaat ovat huolissaan maaostoksilla olevista rikkaista valtioista. Valtio kun saattaa myydä heidän maansa ulkomaalaiseen omistukseen.
Lohmannin viesti on se, että fossiilisiin polttoaineisiin turvautuvat jättiyritykset eivät pelaa ilmaston vaan kaupan ehdoilla: yritykset liioittelevat päästöjään saadakseen paremman alkuasetelman ilmaisille kiintiöilleen. Kun pelinappulat vähenevät, yhä suurempi osa niistä joutuu harvojen ja voimakkaiden käsiin, aivan kuten maankin suhteen on käynyt.
Tässä lehdessä pohditaan, miksi me pienet ihmiset toimimme toisin, vaikka tiedämme, mikä olisi ympäristölle parasta (Pallo jalassa, s. 16). Suomalaisille ilmastonmuutoksessa on vielä paljolti kysymys moraalisista valinnoista. Täällä seuraukset näkyvät lähinnä lisääntyvänä räntänä. Bangladeshissa taas ihmiset voivat vain paeta (s. 18).
Talous- ja ruokakriisin vuoksi maailmassa on tällä hetkellä eniten nälkää näkeviä 40 vuoteen. Ruokakriisi alkoi jo ennen talouskriisiä, joka puolestaan aiheutti sen, että rikkaiden apuhanoja pantiin pienemmälle.
Maailmalla ei ole erotuomaria. Meidän on itse ratkaistava loputtomat riitamme. Jos ja kun emme niitä ratkaise, ne ratkaisevat meidät.
Joskus mietin, miltä maailman kartta näyttäisi, jos kaikilla mailla olisi sakset, joilla irrottaa itsensä naapureistaan. Kaikki kelluisivat valtamerissä tasaisin välein. Tai ehkä rikkaimmat keksisivät keinon ampua itsensä avaruuteen, jossa voisivat avaruusauktoriteetin puuttuessa saastuttaa sydämensä kyllyydestä.
Tällainen kirjoittaminen on sekin melko vastuutonta. Pallo jalassa -jutussa kerrotaan ilmastonmuutosmasennuksesta, joka voi uhata ketä tahansa. Sen päälle pudotin niskaan maailman nälkää näkevät. Mutta älkää lannistuko. Pelkkä yrittäminen riittää. Saihan Yhdysvaltain presidenttikin siitä juuri Nobelin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2009.