Lapsena näin naapurinpoikien tappelun. ”Kaalia!” huusi yksi heistä toiselle. Kaalia on hindi-slangia ja tarkoittaa mustaa. Joskus sitä käytetään lempinimenä, useimmiten loukkauksena.
Nyt vuosia myöhemmin muistan tapauksen, kun katselen, kuinka filmitähdet mainostavat vaalennusvoiteita. Moni asia ei ole muuttunut. Intiassa taloudellisesta kehityksestä ja lukutaidon kasvusta huolimatta tummaa ihoa pidetään yhä häpeällisenä. Ja mikä pahinta, filmitähden esimerkillä miljoona uutta hyväuskoista seuraa perässä.
Tumma iho, jopa ruskea, tarkoittaa yhä ”ei kyllin hyvää”. Tv-mainosten valheelliset houkuttimet ovat ovelia: ”Käytä voidettamme: saat itsevarmuutta ja viet työpaikan muiden nenän edestä” (vaikka heillä olisikin kymmenen tutkintoa enemmän kuin sinulla). ”Saat lisää ystäviä” ja ”Löydät hyvän aviomiehen”.
Yritykset käyttävät hyväkseen sitä, mitä massat haluavat. Vaimonhakuilmoituksissa haetaan ”vaaleaa, hyvännäköistä, gujarati-/punjabi-/tamilinaista koulutetulle, hyvin toimeentulevalle miehelle”.
Vaalealle on kysyntää. Monet uskovat vakaasti, että vaalealla naisella on parempi mahdollisuus saada kunnollinen aviomies. Minä kyseenalaistaisin näkemyksen värin myötä vaihtelevasta miehen luonteesta.
Vaalennusvoiteita ostetaan Intiassa yli sadalla miljoonalla eurolla vuosittain. Markkinat kasvavat 15 prosenttia vuodessa.
Yllättävää on, miten harva vastustaa tätä valtavan koneiston ylläpitämää hienovaraista rasismia.
Milloin vaaleudesta tuli yhtä kuin kaunis tai parempi?
Monet ajattelevat, että kyse on brittivallan ajoilta juontuvasta kolonialistisesta krapulasta. Johtuiko se valkoisen vallan aiheuttamasta pelonsekaisesta kunnioituksesta, joka loi tarpeen näyttää samalta? Tätä taustaa vasten onkin ironista, että valkoiset käyttävät kesänsä ruskettumiseen.
Palvomamme jumalat ovat tummia – Krishna, Shiva, Kali. Mutta heistä puhutaan sinisinä. Jopa jumalien on siedettävä kiertoilmaisuja.
Ja jos jumalienkin täytyy kestää, mitä me voimme tehdä? Jotkut meistä hurraavat harvoille tummille näyttelijättärille ja tv-juontajille. Emme anna melaniinin määrittää itseämme ja olemme sinut ulkonäkömme kanssa. Ja kun voimme, kehumme tummaihoisia ihmisiä, jotta he huomaisivat olevansa kauniita. Tiedämmehän hyvin, että suklaallakin on oma, ainutlaatuinen makunsa.
Kirjoittaja on intialainen runoilija ja aktivisti.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2009.