Hassan Blasim muistelee lapsuutensa Bagdadia Helsingin Kalliossa.

Hassan Blasimilla on työhuone helsinkiläisessä baarissa. Kannettavaan tietokoneeseen tallentuu Bagdadin katujen karua realismia, makaaberia komediaa ja viiltävää yhteiskuntakritiikkiä.

Onnekkaan tapahtumasarjan myötä Blasimin, 36, tarinat ovat nyt askeleen lähempänä suomalaista lukijaa. Heinäkuussa brittikustantamo julkaisi Blasimin novellikokoelman The Madman of the Freedom Square.

Blasim on myös ohjannut ja käsikirjoittanut Suomessa neljä lyhytelokuvaa: Uneton (2006), Luottamuksen arvoinen (2007), Elämä nopea kuin nauru (2007) ja Juuret (2008).

                                     ***

Kirjoitat arabiaksi ja asut Suomessa, mutta ensimmäinen teoksesi julkaistaan Britanniassa ja englanninkielisenä käännöksenä. Mistä on kyse?

Olen yhä hämilläni asioiden kulusta. Olin pienestä pitäen haaveillut, että jonakin päivänä julkaisisin kirjan, tietysti arabiaksi.

Etkö tarjonnut käsikirjoitustasi kustantamoille arabiankielisissä maissa?

Toki. Tarjosin sitä kustantamoille Libanoniin ja Jordaniaan. Ne ilmoittivat, että minun olisi maksettava osa julkaisukustannuksista, kuten meilläpäin kuuluu. Irakilaiset pienkustantamot vaativat minua puolestaan siistimään kieltäni. Sensuurivaatimukset eivät enää tule kulttuuriministeriöstä kuten Saddam Husseinin hallinnon aikaan. Nyt kyse on kustantamojen harjoittamasta itsesensuurista; ne pelkäävät miliisiryhmien kostoa.

Saitko arabikustantamoilta palautetta käsikirjoituksestasi?

En, mutta en odottanutkaan sitä. Olen julkaissut paljon kirjoituksiani arabiankielisissä kulttuurilehdissä. Julkaisuongelmat eivät liity tekstieni laatuun, vaan kirjamarkkinoiden vääristymään arabimaissa. Maksamalla saa julkaistua miltei mitä vain.

Tarjositko teosta suomalaisille kustantamoille?

Olen rehellisesti sanottuna hidas liikkeissäni ja yhä suomalaisten kirjallisuuspiirien ulkopuolella. Koko täkäläisten kirjamarkkinoiden toiminta on minulle vierasta; kuinka julkaista, kuinka tarjota käsikirjoituksia? Aloin jo uskoa, ettei kaltaisteni nuorten arabikirjailijoiden äänelle ole täällä kuulijoita. Media ja kustantamot tuntuvat huomioivan arabikirjailijoista ainoastaan Nagib Mahfouzin kaltaiset suurnimet.

Kuinka ensikontakti brittikustantamon kanssa sujui?

Kustantamo suunnitteli novelliantologiaa, jossa käsiteltäisiin elämää Lähi-idän kaupungeissa. Sopivaa irakilaiskirjailijaa etsiessään teoksen toimittaja, libanonilainen journalisti Joumana Haddadiin kääntyi puoleeni. Haddad oli julkaissut lehdessään kirjoituksiani ja suositteli minua. Mukaan pääsy ei sujunut ongelmitta, sillä joidenkin mielestä Irakia edustavan kirjailijan olisi pitänyt olla nimekäs vanhemman polven kirjailija. Kokoelmaan valittiin lopulta tarinani Reality and the Record ja se päätyi myös brittiläiseen kirjallisuuslehteen. Positiivisen vastaanoton vuoksi kustantamo tilasi minulta lopulta kokonaisen novellikokoelman.

Antoiko brittiläinen kustantamo sinulle täydet vapaudet valita aiheet?

Kyllä. Lähdin liikkeelle muistoista, jotka ovat jatkuvasti läsnä painajaisissani. Monet niistä liittyvät lapsuuteeni ja pakomatkaani Iranin ja Irakin välisen sodan aikana. En kuitenkaan halunnut kahlita itseäni tapahtumien raportoimiseen vaan sekoitin kokemuksiini fantasiaa ja satiiria.

Pelkäätkö, että Euroopassa suuren yleisön kirjallinen maku on kovin erilainen kuin arabilukijoiden?

Varmaankin kirjailijat ovat tietoisia siitä. Tyylillinen valinta on lopulta jokaisen tehtävä itse. Pelkään, että alan kirjoittaa niin kuin minun haluttaisiin kirjoittavan länsimaissa. Varmaankin arabimaailmaa mystifioivalla kirjallisuudella olisi tilausta? Samalla kaltaisiani kirjailijoita syytetään arabimaissa siitä, että kirjoittaessamme yhteiskuntakritiikkiä mielistelemme länttä.

Onko niin, että kirjailija tunnustetaan arabimaissa vasta, kun hän on saanut nimeä lännessä?

Näin on. Kulttuurin ja kirjallisuuden alalla Eurooppa on katkeruuden kohde, mutta samalla tietynlainen esikuva. Arabimaat ylpeilevät historiallaan ja perinteillään, mutta kirjallisuudessa olemme paljosta velkaa lännelle. Esimerkiksi marokkolainen Tahar Ben Jelloun kirjoitti vuosia Ranskassa ranskaksi. Lopulta kirjailija löydettiin arabimaissa, ja hän ryhtyi kirjoittamaan arabiaksi. Valitettavasti tilanne on tämä.

Käsittelet tarinoissasi asioita, jotka ovat jo aikaa sitten juurtuneet arabiankieliseen kirjallisuuteen: väkivaltaa, siirtolaisuutta ja muukalaisuutta. Oletko samalla uudistaja?

Olen vain pyrkinyt rakentamaan omaa ilmaisutyyliäni. Uudistaminen vaatii runsaasti kokemusta. Uskon, että minua pidetään arabimaissa uskaliaana, suorasukaisena kirjoittajana, joka penkoo tabuja. Ehkä länsimainen lukija pystyy näkemään, että tabujen rikkominen ei ole sanomani ydin, vaan että tarinoissani on myös humaani puoli. Monet kirjoitukseni kuvaavat ihmisiä poikkeusoloissa. Pyrkivätkö yksilöt ratkaisuun, alkavatko he riidellä, päätyvätkö he syömään toinen toisensa? Kun puhun pakolaisuudesta, sodasta tai väkivallasta, en niinkään halua raportoida ja dokumentoida vaan kuvata ihmisiä kafkamaisissa oloissa.

Kirjoittaessasi joudut jatkuvasti palaamaan synkimpiin muistoihisi. Minkälainen kokemus se on?

Saavuttuani Suomeen pohdin, että olisi parasta olla ajattelematta menneitä. Kokemuksistaan ei kuitenkaan pääse eroon. Tapani käsitellä niitä on kirjoittaa.

Olet asettunut Suomeen, mutta työskentelet muualle sijoittuvien muistojen kanssa. Kamppailetko unohtamista vastaan?

Tietysti. Painiskelen tuon kysymyksen kanssa lähes päivittäin. Nyt elämäni on täällä, mutta olen kokenut kovia. Mennyt heijastuu kirjoittamiseen, mutta samalla mennyt on hyvin henkilökohtaista. Vaikka kuinka työstän mennyttä, on ylivoimaista yrittää ymmärtää, miksi kaikki osui omalle kohdalleni. Jokaisen irakilaisen tilanne on samankaltainen. Me olemme jatkuvan poikkeustilan tuotoksia. Mennyt on kuin mielipuolinen fantasia, ja joskus ystävien seurassa tajuan, että häpeilen puhua siitä. Pelkään, että jotkut pitävät minua ylisentimentaalisena ja dramaattisena, paatuneena liioittelijana. Mennyttä on paljon helpompaa käsitellä kirjallisuuden kautta; kirjailijan ei tarvitse ujostella eikä peitellä yksityiskohtia.

Jotkut tarinasi sijoittuvat tämän päivän Irakiin. Kuinka pystyt tavoittamaan sen ilmapiirin?

Saddamin vuosina pakolaiskirjailijoiden oli tavattoman vaikeaa pitää yhteyttä kotimaahansa. Kirjeet eivät saapuneet perille, ja viranomaiset valvoivat puheluita. Nyt internet on tulvillaan irakilaismedioita ja keskustelupalstoja. Tämänhetkiset tapahtumat ympäröivät minua kuten jokaista irakilaista. Välimatkasta huolimatta olen yhä tuon yhteiskunnan kasvatti. Se antaa mahdollisuuden leikkiä mielikuvituksellani.

Entä suhteesi nykyisiin arabiankielisiin kirjallisuuspiireihin?

Tunnen henkilökohtaisesti paljon irakilaisia kirjailijoita, etenkin nuoria, jotka asuvat eri puolilla maailmaa. Laajemmalti olen sidoksissa arabikirjailijoihin ainoastaan heidän tuotostensa kautta.

Sijoitetaanko sinut yleisesti johonkin koulukuntaan arabikirjailijoiden joukossa? Mitä termejä sinusta käytetään?

(Nauraa.) Minun kaltaisiani pidetään sekopäinä radikaaleina. Jotkut ovat sanoneet, että olen kuin Markiisi de Sade. Jotkut ovat sanoneet minut ensi kertaa tavatessaan, että olen huomattavasti parempikäytöksinen kuin he kuvittelivat (nauraa). On tietysti niitäkin, jotka ovat närkästyneitä. Arabian kielessä on useita sanoja ja ilmaisuja, joita ei heidän mielestään tulisi käyttää. Yksittäiset sanat voivat olla tulenarkoja.

Onko Irakin miehitys jo läsnä uudessa kirjallisuudessa?

On toki. Tilanne on synnyttänyt ensinnäkin miehitystä vastustavia ääniä, joiden mukaan miehitys tuotti ainoastaan vihanpitoa sunnien ja shiiojen välillä ja entistä jakautuneemman Irakin. Toinen leiri koostuu Irakin poliittista muutosta tukevista kirjailijoista. Sen mielestä veren vuodatuksesta huolimatta muutosta parempaan on. Lisäksi on käynnissä kiistoja maanpaossa elävien ja Irakissa asuvien kirjailijoiden välillä.

Niin, nykyään irakilaisääni syntyy keskeisesti myös kaltaistesi pakolaistaustaisten kirjailijoiden tuloksena.

Irakissa kirjallisuus syntyy koko ajan kärsimyksen keskellä. Kärsimys puolestaan nopeuttaa unohtamista. Kenelläkään ei ole nykytilanteessa aikaa muistella Iranin vastaisen sodan aikakautta. Sota oli kaukana rintamilla, mutta samalla se tuotti satoja tuhansia kuolonuhreja. Se oli kammottavaa aikaa, mutta hyvin erilaista kuin nykyisyys. Unohdamme, ja se tuottaa historian tyhjiä sivuja, jotka kirjallisuuden olisi täytettävä. Muisteleminen on mahdollista vain rauhan aikana.

Ja Irakissa sodankaltainen tila on jatkunut jo yli 30 vuotta.

Kuvittele elämääni elokuvana. Ala-asteella meidät pakotettiin katsomaan, kuinka sotilaskarkureita teloitettiin kaupungilla. Taloussaarron aikaan olin yliopisto-opiskelija, ja niin vähissä rahoissa, etten pystynyt ostamaan housuja. Nyt olen pakolainen Suomessa ja katson televisiosta Bagdadin kaduilla lojuvia ruumiita. Sukupolveni nuorilla ei ole kokemusta onnellisista ja rauhallisista päivistä.

Olet kasvanut poliisivaltiossa, joka ei sietänyt erilaisuutta. Mitä mieltä olet uudesta siirtolaisvastaisuudesta Euroopassa?

Nuorena kuvittelin, että Saddamin koneisto on maailman ainoa diktatuuri, ja että viha kumpuaa vain taantumuksesta ja alikehityksestä. Vasta Euroopassa tajusin, että vihanpito on maailmanlaajuista. Kun pyyhimme yhteiskunnista institutionaalisen turvaverkon pois, alta paljastuu yksilöiden vihaa. Jossakin ihmisiä tapetaan, toisaalla saat oluttuopillisen kasvoillesi.

Käsittelet monesti väkivaltaa satiirin keinoin. Miksi?

Kriiseissä ja kamppailuissa on usein koominen puolensa. Kuvittele kahtakymmentä länteen pyrkivää pakolaista, jotka ovat tukehtumaisillaan rekan tavarakonttiin. On mahdollista, että he vitsailevat keskenään tuossa kauheassa tilanteessa. Joskus otan satiirin mukaan tuottaakseni yllätyksen. Pelkkä kauhun kuvaaminen on hedelmätöntä. Satiiri antaa mahdollisuuden nähdä syvemmälle. Minulle se on väline kuvata ihmisten raadollisuutta.

Onko käsityksesi ihmisestä pessimistinen?

Aiemmin olin taipuvainen pessimismiin. Minulla ei ole vieläkään kummoistakaan uskoa ihmiseen, mutta nykyään olen toiveikkaampi. Ehkä kirjoitan juuri siksi: etteivät muutkaan menettäisi toivoaan.

Olet julkaissut esikoiskirjan valtakielellä ja saanut kutsuja kirjamessuille Liverpooliin, Manchesterin ja Lontooseen. Mitä odotat tulevaisuudelta?

Ehkä keskityn kirjallisuuteen ja käsikirjoittamiseen ja jätän työskentelyn ensimmäisen rakkauteni, elokuvan, parissa. Eräs unelmistani liittyy myös romaanin kirjoittamiseen. Olen pohtinut pakolaisuutta. Kuinka pakolaisen tarinan voisi kuvata yksityiskohtien kautta? Mitä hän syö ja missä, miltä hänen seksuaalisuutensa näyttää?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2009.