Kongon painajainen

Kongon Demokraattinen tasavalta on Länsi-Euroopan kokoinen, luonnonvaroiltaan rikas maa, jossa on sodittu usein. Viisi vuotta kestänyt, Afrikan maailmansodaksikin kutsuttu sota päättyi 2003. Raakuudet jatkuvat kuitenkin yhä maan itäosissa. Kongon sota on viime vuosikymmenien pahimpia katastrofeja Afrikassa.

Lamppu

Micheline Debora, 32, ajatteli kahden kuukauden ikäistä lastaan. Oli vuosi 1994, pimeä ilta, aseistetut miehet tulossa.

Debora kääri sinistä lamppua kankaan sisälle ja ajatteli siitä olevan apua, kun pakomatkalla pitäisi tarkistaa, että lapsella on kaikki hyvin.

Kolmena seuraavana yönä lamppu oli heidän ainut valonlähteensä. Debora tarkisti useasti lapsen olevan kunnossa. Sähkövaloihin tottunut vauva itki lampun savua.

Miehensä ja viiden lapsensa kanssa leirillä asuva nainen ei enää valitsisi lamppua.

“Ottaisin auton. Mutta silloin ei ollut tietä, jota pitkin olisi voinut ajaa.”

Matto

Oli tavallinen päivä. Rosette Mwangasa istui matolla lastensa kanssa ja katseli valokuvia. Yhtäkkiä ammuskelu alkoi. Kuvat tippuivat käsistä. Kotiin ei enää uskaltanut mennä.

Matto. Minne tahansa päädymmekin, lapset voivat nukkua matolla, Mwangasa ajatteli. Hän kääri maton ja sille pudonneet kolme valokuvaa mukaansa.

Seuraavat kaksi yötä matto toimi petinä heidän lisäkseen viidelle muulle pakolaiselle. Kun maton asetti poikittain, siihen mahtui monta.

28-vuotias Mwangasa osti maton kaksi vuotta sitten, jotta pihamaalla olisi mukavampi istua. Silloin hän piti ostoksestaan. Nyt hän ei ole enää niin varma. Jos hänellä olisi ollut aikaa valita, hän olisi ottanut mukaansa aivan eri tavaroita.

“Rahaa, vaatteita, televisio ja jääkaappi”, Mwangasa luettelee ja hymyilee – varsin tietoisena siitä, ettei niitä olisi ollut mahdollista kantaa mukana pakomatkalla.

Raamattu

Lähitalot olivat jo liekeissä, kun kalashnikovien äänet tunkeutuivat Albert Waolimban, 25, kotiin vuonna 2007. Ympärillä oli valittavana kaikkea polkupyörästä tietokoneeseen. Mukaan hän otti kuitenkin Raamatun, yksinkertaisesta syystä: se oli lähimpänä laukkua.

“Paniikissa ei valita, paniikissa paetaan”, Waolimba muistuttaa. Eikä hän koskaan aiemmin ollut miettinyt, mikä tavaroista olisi mukaan ottamisen arvoinen.

”Ihmiset odottivat vaalien jälkeen, että tulee viiden vuoden rauha. Ei tullut. Sota tuli yllätyksenä.” Jos hän saisi valita uudelleen, olisi Raamattu edelleen ensimmäisenä listalla. Sen lisäksi hän ottaisi myös kannettavan tietokoneensa.

Rukousnauha

Sebastian Tendobugondo, 60, sai rukousnauhansa 16-vuotiaana. Se auttoi häntä nukkumaan, kun hän vuonna 2005 joutui kongolaisten sissien vangiksi. Niin ikään rukousnauha lohdutti, kun mies vuonna 2008 joutui jälleen jättämään kotinsa.

Tendobugondo ei ehtinyt ottaa mitään mukaansa. Hän kuitenkin tiesi, että rukousnauha olisi oikeanpuoleisessa housuntaskussa kuten aina.

Edelleen rukousnauha riittää hänelle.

“Minulla oli paljon kaikkea: sohva, televisio, vaatteita, kirjoja, perunoita. Kaiken sen jätin, mutta olen silti tyytyväinen. Voiko television siirtää mieleen, pään sisälle?”

Rukousnauha suojasi pakomatkalla mielen lisäksi myös ruumista. Tendobugondon mukaan sotilaat pitivät katolilasia vaarattomina ja antoivat heidän ylittää rajan ongelmitta.

Valokuva

Sodan äänet ja vanhempien huuto keskeyttivät Jean Muhindun, 19, valokuvien katselun vuonna 2004. Ei ollut aikaa ajatella, piti tarttua yhteen kuvista ja lähteä.

Kuvassa poseeraavat Muhindun parhaat ystävät. Oikeassa kainalossa kameralle hymyilee tyttöystävä Mado, toisella puolella koulukaverit Zawa ja Bienfe.

“Heidät on kai tapettu”, Muhindu kertoo.

“Olen yrittänyt soittaa heille, mutta kukaan ei enää vastaa.”

Aina kun Muhindu kuulee, että Kongossa taistellaan, valokuva etsiytyy hänen käteensä. Niin tapahtuu aika usein.

Vaikka kuva on rakas, olisi Muhindu mieluummin ottanut mukaansa cd-levyjä. Kotiin jäivät muun muassa levyt, joilla hänen oma bändinsä laulaa Kongon sodasta.

Huhmare

Kun Kabaseke Kato, 25, oli polvenkorkuinen, hänen lempipuuhaansa oli äidin auttaminen ruuanlaitossa. Tomaatteja, pähkinöitä ja chilejä kastikkeen herkuiksi survoessaan hän oli onnellinen.

Nyt äiti ja poika elävät arkea pakolaisina Ugandassa. Huhmareen käyttäminen saa Katon edelleen onnelliseksi, lapsuusmuistojen takia.

Huhmare tuli mukaan onnekkaan sattuman kautta. Kun perhe palasi karjaa hoitamasta kotiinsa, sota oli syttynyt. Kotitalo oli liekeissä, ulkona ihmiset tappoivat toisiaan viidakkoveitsillä ja keihäillä. Puinen huhmare oli säästynyt tulelta, sillä se oli talon ulkopuolella, kuokan ja kattilan vieressä.

Matka Kongosta nykyiselle pakolaisasutusalueelle kesti vuoden. Sinä aikana huhmaretta ei käytetty. Ei ollut mitään survottavaa.

Jos talo ei olisi ollut tulessa, jos olisi ollut aikaa mennä sisälle, Kato olisi tahtonut mukaansa Raamatun. “Se auttaisi kasvamaan henkisesti”, hän sanoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009