Tiedän, että oikeat kallawaya-parantajat löytyvät seuduilta, joille tavalliset lääkärit eivät mene. Niinpä löydänkin itseni kaukaisimmasta korvesta Boliviassa, joka jo itsessään on maailman korpea.

Pikkuruisten maanväristen tiilitalojen välissä näkyy kasvimaita: vuoriston asukkaat ovat raivanneet pellot kapeisiin laaksoihin. Maanviljelys ei ole täällä kuitenkaan pääelinkeino. Kallawayat ovat koko mantereenkuuluja kansanparantajia.

Olen kysellyt kylissä parhaan shamaanin perään ja minut on ohjattu yksimielisesti Don Aurelion taloon.

Vaimo Faustina ilmoittaa miehensä olevan peltotöissä. Valmistaudun pitkään odotukseen ja alan tutkia taloa.

Olohuone näyttää lapsuuden aarrearkulta: jalokiviä, kuivattuja kukkia, vyötiäisen kuoria, simpukankuoria, värikkäitä sulkia.

Yhtäkkiä ovensuuhun ilmaantuu isäntä itse.

”Monet esineistä ovat päätyneet tänne yhtä kaukaa kuin sinäkin”, hymyilevä mies kertoo. ”Simpukankuoria minulle tuotiin Chilestä, ja tämän täytetyn villikissan sain isoisoisältäni ties mistä maailman ääristä.”

Olen helpottunut. Pääkaupungissa kun on kerrottu heimon vierastavan varsinkin uteliaita ulkomaalaisia. Don Aurelio kuitenkin käyttäytyy kuin olisi odottanut juuri minua.

Hän avaa värikkään olkalaukkunsa, chuspan, ja ottaa esiin kourallisen kokalehtiä.

Kokalta, tai aymara-kielellä Inal Mamalta, pyydetään suostumus niin ennustamiseen kuin parantamiseenkin. Lehdet leviävät lattialle. Mies tuijottaa niitä hetken, minä jännitän vieressä.

En näe lehdissä mitään erikoista, mutta Don Aurelio vakuuttuu hyvistä aikeistani. Hän toteaa, että Inal Maman mielestä rituaali olisi nyt paikallaan.

Sikiö sujahtaa paidan kauluksesta sisään

Oikealta kallawayalta on turha odottaa mitään pikashowta – niitä harjoittavat pääkaupungin noitamarkkinoiden kauppiaat.

Kallawaya-shamaani kuulustelee minua muutaman tunnin ennen kuin passittaa markkinoille. Hän itse alkaa valmistella rituaalia. Minusta on tuleva terveempi, onnellisempi ja luovempi.

”Älä vaan säästä sikiön ostossa”, Don Aurelio muistuttaa ennen lähtöäni.

Ostan markkinoilta isoimman laaman sikiön, minkä löydän.

Puoli tuntia ”hoidon” alkamisesta sikiö tungetaan paitani kauluksesta sisään. Minun pitäisi olla hartaana ja ajatella jotain maailmaa syleilevää, mutta en saa ajatuksiani paitani alta törröttävästä kuolleen laaman päästä ja kavioista.

Kohta paitani sisällä on myös tusina neilikoita, iso vanupallo ja imeläntuoksuisia kuivattuja kasveja. Asetelmaa koristavat värikkäät nauhat.

Koomisesta ulkonäöstäni ja reaktioistani huolimatta toimenpide tuntuu enemmän jutustelulta kuin maagiselta rituaalilta: Don Aurelio kertoo esineiden käyttötarkoituksista, tarjoaa kokateetä ja kyselee haaveistani.

”Kuten sinä, minäkin matkustan pitkiä matkoja ja tapaan uusia ihmisiä”, hän kertoo. ”Me kallawayat etsimme sairaita, jotka tarvitsevat apuamme. Vaikka voisikin kulkea paikasta toiseen lyhyessä ajassa, parhaiten ihmisiä löytää jos kulkee pitkiä matkoja jalan. Samalla keräämme lääkekasveja.”

Kun kysyn, kuinka monta lääkekasvia shamaanini tuntee, hän pudistaa päätään: ”En läheskään yhtä monta kuin isäni ja isoisäni. He keräsivät niitä koko Etelä-Amerikan alueelta, minä vain lähiseudulta. Täältä niitä löytyy viitisensataa”.

Jos hoidossa tarvitaan kasvia, jota ei omasta pihapiiristä löydy, Don Aurelio lähtee noin viikon mittaiselle viidakkomatkalle kohti itää ja Amazoniaa.

Pyrkimys pysyvämpään paranemiseen

Muutaman kerran vuodessa kallawayat ovat tien päällä pidemmän aikaa.

”Teemme ihan samanlaisia rinkkamatkoja kuin te turistitkin”, Don Aurelio nauraa. Kulkevan kallawayan tunnistaa jo kaukaa värikkäästä ponchosta. Sana kylissä leviää äkkiä ja potilaita riittää.

”Lääkäriasemia on nykyään joka aluekeskuksessa, mutta niissäkin meille löytyy hommaa: kallawayaan luotetaan enemmän kuin länsimaiseen lääkäriin”, mies kertoo.

Yksi syy voi olla sekin, ettei omavaraistaloudessa elävillä ole varaa ostaa kipuihinsa edes peruspanadolia. Kallawayat ottavat maksuksi ruokatarvikkeita tai hoitavat ilmaiseksi. Don Aurelio sanoo kunnioittavansa myös länsimaista lääketiedettä, mutta lisää:

”Luonnonvaraisen hoidon jälkeen paraneminen voi viedä pidempään, mutta on yleensä pysyvämpää.”

Kristillisyyden ja luonnonuskon rinnakkaiseloa

Keskustelumme katkeaa ajoittain shamaanin ja vaimon keskinäiseen muminaan. Kun mumina loppuu, shamaani kertoo kaikkien kallawaya-rituaalien tapahtuvan vuosituhansia vanhalla, ”salaisella” mach’a yujay- kielellä, jota ei käytetä arkielämässä.

Keskenään pariskunta rupattelee kuitenkin aymaraa ja kutsuu toisiaan aymara-nimillä, oikeilla nimillään. Don Aurelio on Ananao Rumi Sunku ja Faustina-vaimo Hamakay.

”Kun haluaa asioida kylässä, on pakko käyttää kristillistä nimeä. Jos ei kävisi kirkossa, ei voisi lähettää lapsia kouluun eikä päättää yhteisistä asioista. Siksi kaikilla on täällä aymaranimien lisäksi kristilliset nimet. Mutta me kallawayat emme usko uusiin jumaliin. Uskomme luonnon voimaan ja palvelemme ennen kaikkea sitä. Meidän jumalamme eivät kuitenkaan pahastu, vaikka kävisimmekin kirkossa”, Don Aurelio selittää.

Alueen lähetystyöntekijöillä ei ole helppoa: 10 000 jäljellä olevasta kallawayasta vain alle tuhat asuu Charazanin kylässä, jossa on kirkko. Suurin osa harjoittaa rauhassa vanhaa uskontoansa haja-asutusalueilla kirkon ulottumattomissa.

Matka jatkuu jalat rasvattuna

Ennen kuin lähden kylästä, kannamme kaikki rituaalitarvikkeet ulos. Pihanuotion liekit nousevat taivaaseen ja laamani lentää tuleen. Don Aurelio tarkkailee sivusta, ruiskuttaa liekkeihin viinaa, heittää sekaan kokalehtiä.

”Näyttää siltä, että hyvä onni tulee seuraamaan sinua”, hän vakuuttaa.

Faustina huomaa vielä patikoinnista rakoilla olevat jalkani. Saan avukseni laaman rasvaa, mainiota jalkavoidetta.

Kun seuraavana aamuna huomaan jalkojeni olevan paljon paremmassa kunnossa, ymmärrän shamaanin pitäneen lupauksensa: matkani voi jatkua.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009