Kun sutkautukset ”tummahipiäisten juoksijoiden gasellimaisuudesta”, ”Kenian pusikoista”, ”slaavilaisesta toiminnasta”, ”ryssistä” tai ”valkoihoisesta järkiajattelusta” kaikuvat olohuoneisiimme, luovat ne väistämättä monenlaisia mielikuvia kansoista ja kulttuureista.

Turun yliopistossa urheilua ja politiikkaa tutkineen Markku Jokisipilän mukaan urheilukilpailut vahvistavat nationalismin lisäksi myös kansallisia stereotypioita.

”Suomessa ruotsalaisia pidetään usein jonkinlaisina hannuhanhina, ja suomalaiset katsovat olevansa aina tuomittuja häviämään. Selityksiä haetaan jopa historiasta”, Jokisipilä naurahtaa.

Hänen mukaansa urheiluselostajat vaikuttavat paljon ihmisten mielikuviin, vaikka ilmaukset olisivatkin tahattomia ja humoristisia.

Parhaimmillaan urheilu lisää kuitenkin ihmisten kiinnostusta muuhun maailmaan. Jokisipilä ottaa esimerkiksi Afrikka-kuvan ja urheilun.

”Etiopiasta on nähty televisiokuvaa monesti vain pelkistä kriiseistä, mutta juoksumenestyksen ansiosta ihmiset tietävät maasta jotain positiivista. Myös Kamerunin ja Nigerian jalkapallomenestys synnytti oikean Afrikka-buumin jalkapallopiireissä.”

Kenialaissyntyinen Wilson Kirwa löysi tiensä suomalaisten sydämiin ensin keskimatkojen juoksijana, sitten satusetänä ja lopulta viihdeohjelman tanssitähtenä. Hiljattain päättyneessä tv-ohjelmassa Kirwa myös käytti onnistuneesti hyväkseen Afrikkaan liittyviä kliseitä.

Urheilu yhdistää kulttuureita ja ihmisiä silloinkin, kun ulkomaalaisiin suhtaudutaan kielteisesti. Suomessa monet kannattavat esimerkiksi englantilaisia ja eteläamerikkalaisia jalkapallojoukkueita. Myös perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini esiintyy julkisesti usein englantilaisen jalkapalloseuran huivi kaulassaan.

Jalkapallon MM-kisat ja olympialaiset tavoittavat valtavat katsojamäärät ja tarjoa-vat siksi runsaasti tietoa eri kulttuureista. Esimerkiksi vuoden 2006 jalkapallon MM-kisojen 64 ottelua keräsivät yhteensä 32 miljardia katselijaa. Ensi vuonna kisat käydään ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella, Etelä-Afrikassa. Etelä-Afrikka suljettiin MM-kisoista yhdeksästi 1958-1990 apartheid-politiikan takia.

”Olympiakisoilla on itse urheilun lisäksi periaatteellista kasvatusarvoa, koska kisat perustuvat aatteeseen”, täsmentää urheilu-sosiologi Jari Lämsä.

Olympia-aate syntyi edistämään maailmanrauhaa, solidaarisuutta ja ihmisoikeuksia.

Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta.

Sotaa ilman aseita

Urheilun maailmassa poliittiset ristiriidat ja konfliktit ovat aina olleet läsnä, erityisesti olympialaisissa. Muun muassa Unkarin kansannousun jälkeinen vesipallo-ottelu Neuvostoliiton ja Unkarin välillä päättyi veriseen tappeluun 1956. Palestiinalaisterroristit surmasivat Israelin urheilijoita 1972. On myös sanottu, että Hondurasin ja El Salvadorin välinen sota vuonna 1969 juonsi juurensa jalkapallosta.

Erimielisyydet korostuivat kylmän sodan aikana, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ottivat yhteen kilpakentillä. Penkkiurheilijat seurasivat milloin suurvaltojen protesteja milloin propagandaa ja omien suosimista. Urheilussa vastustajat voidaan kohdata ilman aseita.

”Jos tuhoaa vastustajan, ei ole enää leikkikaveria”, Lämsä tokaisee.

Jokisipilän mukaan urheilun avulla on aina mitattu kansakuntien elinvoimaisuutta. Urheilua voi verrata sotilaalliseen suorituskykyyn. Esimerkiksi jääkiekossa käytetään sotaan kuuluvia metaforia, kuten hyökkäystä, puolustusta ja laukausta – tappeluista puhumattakaan.

”Aikanaan itäblokin jääkiekkoilijat olivat sotilaita. He harjoittelivat täyspäiväisesti armeijan sisällä, vaikka ulospäin urheilu olikin amatööritoimintaa”, Jokisipilä muistuttaa.

Neuvostoliittoa pidettiin jääkiekossa voittamattomana, kunnes Lake Placidin olympialaisissa 1980 Yhdysvaltojen yliopistopelaajista koostunut joukkue vei voiton. Sitä pidettiin Yhdysvalloissa ihmeenä vielä vuonna 2002, kun joukkueen jäsenet sytyttivät olympiatulen Salt Lake Cityn olympialaisten avajaisissa.

”Presidentti George W. Bush vertasi kiekkojoukkueen voittoa vapaan maailman voittoon ja yhdisti sen terrorismin vastaiseen sotaan. Niillä muistoilla haettiin legitimointia terrorismin vastaiselle taistelulle”, Jokisipilä selittää.

Lämsän mukaan Yhdysvallat on myös käyttänyt urheilua hyväksi yhteiskuntamallin rakentamisessa Irakissa.

”Irakin sodan jälkeen Yhdysvallat on tietoisesti vienyt baseballia maahan. Se heijastaa eräänlaista siirtomaavaltaa.”

Urheilu pönkittää diktatuureja

Urheilun avulla on aina myös rakennettu tietoisuutta omasta kansakunnasta. Suomessa sitä harjoitettiin erityisesti viime vuosisadan alussa, mutta yhä ympäri maailmaa urheilua pidetään yhteiskunnallisesti keskeisessä asemassa.

”Esimerkiksi kansojen sulatusuunissa Australiassa on viime vuosina urheilun avulla rakennettu yhtenäisyyttä ja huo-mioitu aboriginaaleja. Sydneyn olympialaisissa vuonna 2000 olympiatulen sytytti pikajuoksija, aboriginaali Cathy Freeman. Ele oli hyvin symbolinen”, Lämsä mainitsee.

Australian virallinen anteeksipyyntö aboriginaaleille esitettiin vasta viime vuoden helmikuussa. Elokuussa he saivat takaisin sademetsäalueensa.

Jokisipilä pitää mielenkiintoisena, että Suomessakin huippu-urheilu nähdään itseisarvona, jonka tukeminen kansalaisten verovaroilla katsotaan tarpeelliseksi.

Toisaalta myös diktatuurit pönkittävät mielellään asemaansa urheilulla. Esimerkiksi maailman suurin jalkapallostadion ei suinkaan sijaitse Brasilian tai Italian kaltaisissa menestyneissä jalkapallomaissa, vaan Pohjois-Korean Pjongjangissa.

Kansallisuus katoaa kentällä

Urheilu synnyttää esikuvia sekä lisää huomiota ja kiinnostusta moniin maihin.

”Erinäiset asiat nousevat ainakin puheenaiheiksi, kuten ihmisoikeudet viime vuonna Pekingin olympialaisissa”, Lämsä sanoo.

Huippu-urheilun ohessa tuleva tieto muista kulttuureista jää kuitenkin usein pintapuoliseksi. Harva kiinnostuu urheilua värittävistä kulttuurisista kysymyksistä niin paljon, että jaksaisi itse ottaa niistä selvää.

”Ihmiset voivat tulla tietoisemmiksi monista asioista, mutta urheilu on ennen kaikkea viihdettä”, Lämsä toteaa.

”On ihan eri asia harrastaa ja olla itse mukana kansainvälisissä tapahtumissa ja turnauksissa kuin ihmetellä eri maiden lippuja tai urheilijoita television ääressä”, hän jatkaa.

Lämsän mielestä paras keino kasvattaa ihmisten, ja erityisesti nuorten tietoisuutta urheilun avulla ovat Helsinki Cupin ja Euroopan nuorten olympiafestivaalien kaltaiset kansainväliset junioritapahtumat, joissa mitalitavoitteet eivät ole pääasia.

Neljä vuotta sitten urheilu-uransa päättäneen Heli Krugerin mukaan eniten oppia muiden tavoista haetaan valmennus-
asioissa. Vuoden 2002 kolmiloikan EM-hopeamitalistin erikoisimmat muistot kulttuurien kohtaamisesta ovat Qatarin Dohan GP-kisoista.

”Dohassa urheilijoilla piti olla omat varusteensa. Miehillä oli esimerkiksi kulttuuriin kuuluvat pitkät kaavut, vaikka tietysti sielläkin urheilijoiden suoritukset olivat pääasia.”

Maajoukkueessa kansallisuus näkyy Krugerin mukaan voimakkaammin kuin silloin, jos kiertää kilpailuja yksin. Urheilijan näkökulmasta kansallisuudet kuitenkin katoavat kentällä.

”Mitä enemmän olen kisoja kiertänyt, sitä selvemmin olen huomannut, kuinka samankaltaisia olemme.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6/2009