VESA LEHTIMÄKI

Demokratiaa on harjoitettu niin antiikin Ateenassa kuin Pohjois-Amerikan irokeesien keskuudessakin.

Länsimaat ja demokratia, ne ovat mielikuvissamme erottamaton yhdistelmä.

Sanotaan, että antiikin kreikkalaiset keksivät demokratian. Ateenassa vapaat miehet keskustelivat yhteiskunnan kysymyksistä ja tekivät poliittiset päätökset äänestämällä.

Kreikka antoi kansanvallalle myös nimen. Demos tarkoittaa kreikaksi kansaa ja kratos valtaa.

Demokratian ihanne roihahti pintaan uudelleen 1700-luvun valistuksessa. Eurooppalaiset ajattelijat kyseenalaistivat absoluuttisen monarkian.

Ranskan vuosisatoja kestänyt monarkia kaatui suuressa vallankumouksessa 1789 ja uusi tasavalta julisti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Pohjois-Amerikassa Yhdysvallat julistautui itsenäiseksi vedoten yleismaailmallisiin oikeuksiin – elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun.

Vallankumoukselliset molemmissa maissa uskoivat, että poliittinen valta tulee kansalta. 1800- ja 1900-lukujen kuluessa yhä suurempi osa kansasta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sai mahdollisuuden käyttää tuota valtaa valitsemalla johtajansa vaaleissa.

Demokratisoituminen kulttuuri-imperialismia?

Länsi näytti suunnan, ja muut ovat seuranneet perässä. Viime vuonna maailmassa oli 121 demokraattista valtiota.

Kansainvälisiä järjestöjä tai ihmisoikeusaktivisteja arvostellaan usein siitä, että he pitävät demokratiaa yleismaailmallisena arvona. Muut kulttuurit pakotetaan länsimaalaiseen malliin, joka on niille itselleen vieras.

Niin sanottujen aasialaisten arvojen kannattajat ovat perustelleet demokratian tai ihmisoikeuksien puutetta vetoamalla aasialaiseen perinteeseen. Aatesuunnan mukaan esimerkiksi taloudellinen hyvinvointi ja koko yhteisön etu menevät demokratian tai yksilön oikeuksien edelle.

Demokratian kyseenalaistaminen on erityisen ymmärrettävää aikana, jolloin Yhdysvallat on sotinut vuosia Irakissa ja Afganistanissa demokratian nimissä.

Intialaisen taloustieteilijän ja filosofin Amartya Senin mukaan demokratialla on kuitenkin historia, joka kattaa koko maailman – se ei ole lännen yksityisomaisuutta. Perinteinen kertomus demokratian synnystä antiikin Ateenassa on vain yksi luku suurta tarinaa.

Tärkeää Senin mielestä on ymmärtää, ettei demokratia ole vain äänestämistä. Vaaleja järjestetään myös diktatuureissa. Äänestämisen lisäksi demokratioissa keskustellaan julkisesti yhteiskunnallisista kysymyksistä.

”Poliittisia, sosiaalisia ja kulttuurillisia kysymyksiä käsittelevien julkisten väittelyiden kannustamisen ja suojaamisen pitkät perinteet – esimerkiksi Intiassa, Kiinassa, Japanissa, Koreassa, Iranissa, Turkissa, arabimaailmassa – ja monissa osissa Afrikkaa, vaativat paljon vahvemman tunnustuksen demokraattisten ideoiden historiassa”, Sen kirjoittaa.

Nämä pitkät keskusteluperinteet ympäri maailmaa osoittavat, ettei demokratian leviäminen ole vain länsimaalaistumista, Sen sanoo.

Tunneli ateenasta nyky-Suomeen

”Maailmanhistorian tarina on kerrottu ainakin parin vuosikymmenen ajan niin kuin kaikki ihmiskunnan hyveet olisivat keskittyneet yhteen maailmankolkkaan, joka on umpimähkäisesti nimetty ’länneksi’”, sanoo kanadalaisen Nipissigin yliopiston historian professori Steven Muhlberger.

Muhlberger kutsuu demokratian perinteistä tarinaa ’tunnelihistoriaksi’. Kansakunnat tai kulttuurit kulkevat historiansa läpi kuin tunneleissa, jotka estävät niitä vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Länsimainen tunneli johtaa suoraan Ateenan äänestyksistä vaikkapa Suomen eduskuntavaaleihin.

”Ajatus, että saamme kiittää ateenalaisia modernista demokratiasta jättää huomiotta ateenalaisten instituutioiden ja keskiaikaisten ja esimodernien, eurooppalaiseen ja pohjoisamerikkalaiseen demokratiaan johtaneiden instituutioiden valtavat erot.”

Muhlbergerin mukaan pyrkimykset demokratisoida Eurooppaa liittyivät keskiaikaisten instituutioiden kuten Englannin parlamentin uudistamiseen. Parlamentti sai alkunsa aikana, jolloin oppineimimmatkaan englantilaiset oppineet eivät tienneet demokraattisesta Ateenasta juuri mitään.

Amartya Sen huomauttaa, että kreikkalaisella demokratialla ei ollut juurikaan välitöntä vaikutusta Euroopassa. Sen sijaan jotkut antiikin kaupungit Iranissa ja Intiassa omaksuivat demokraattisia elementtejä hallintoonsa kreikkalaisten innoittamina.

Euroopassa demokratian uutta nousua jouduttiin odottamaan 2000 vuotta. Sinä aikana Euroopan ulkopuolella kansa käytti valtaa monessa maassa.

Demokraattisia perinteitä 
Afrikassa ja Lähi-Idässä

Afrikan maat ovat itsenäisyyden jälkeen kärsineet toistuvasti demokratian puutteesta, jopa hirmuvallasta. Maanosan historiassa on kuitenkin pitkiä demokraattisia perinteitä.

Antropologit M. Fortes ja E.E. Evans-Pritchard kertovat 1900-luvun alkupuolella julkaistussa kirjassaan African Political Systems, että afrikkalaisheimojen perinteisissä hallintatavoissa yksilöiden suostumuksella on merkittävä rooli. Hallitsijoilla on oikeus vaatia alamaisiltaan esimerkiksi veroja, mutta heillä on myös vastuu alamaisten hyvinvoinnista.

Etelä-Afrikan entinen presidentti Nelson Mandela kuvailee omaelämäkerrassaan Pitkä tie vapauteen lapsuuden muistojaan heimokokouksista Mqhekezwenin kylässä: ”Jokainen halukas saattoi puhua. Se oli demokratiaa puhtaimmassa muodossaan”.

”Itsehallinnon perusta oli se, että kaikki miehet saivat vapaasti ilmaista mielipiteensä, kaikki miehet olivat kansalaisina samanarvoisia”, Mandela kuvailee.

Myös Lähi-idässä kansanvallalla on pitkät perinteet. Kun profeetta Muhammed kuoli vuonna 632, niin sanottu shura-neuvosto valitsi hänen seuraajansa. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan islamiin muodostui näin demokraattinen perusta.

”Jos demokratia tarkoittaa osallistumista ja osallistumista valtaan, niin islamilainen shura-järjestelmä on toimiva vaihtoehto vaaleille”, englantilaisen Yorkin yliopiston professori Haleh Afshar sanoo.

Islamin tutkija Ahmad S. Moussallin mukaan demokratialla ja ihmisoikeuksilla on juuret pitkällä islamilaisen ajattelun historiassa. Hän kirjoittaa kirjassaan The Islamic Quest for Democracy, Pluralism, and Human Rights, että islamilaisesta filosofiassa, juridiikassa ja teologiassa on merkittäviä perinteitä, joiden mukaan valta maan päällä tulee viime kädessä kansalta.

Intia keskustellut 
tuhansia vuosia

Amartya Sen nostaa Intian esille erityisen tärkeänä esimerkkinä julkisen keskustelun ja siten demokratian historiassa. Kirjassaan Moniääninen Intia Sen selittää Intian demokratian menestystä 1900-luvulla maan tuhansia vuosia vanhalla keskusteluperinteellä.

Senin mukaan on houkuttelevaa selittää Intian demokratiaa Britannian siirtomaavallan vaikutuksella. Britannia kuitenkin hallitsi aikanaan kymmeniä muitakin maita. Monissa demokratian menestys on jäänyt vähäiseksi.

Intialainen keskusteluperinne on vanha. 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua suurinta osaa nykyisen Intian alueesta hallinnut keisari Ashoka kokosi suuren neuvoston keskustelemaan sekä uskonnollisista periaatteista että yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Melkein kaksi tuhatta vuotta myöhemmin mogulikeisari Akbar järjesti dialogeja eri uskontokuntien edustajien välillä.

Amartya Senin mukaan nämä ikivanhat perinteet muokkasivat Intian kehitystä maan itsenäistyessä vuonna 1947. Jawaharlal Nehru korosti erityisesti Ashokan ja Akbarin suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuuden kunnioittamista. Nuori valtio omaksui demokraattisen ja uskonnollisesti suvaitsevaisen yhteiskuntajärjestyksen.

Intian demokratian historiaa tutkinut Muhlberger sanoo, että ulkomaalaiset tutkijat ajattelivat pitkään, että kestäisi kauan ennen kuin intialaiset oppisivat hallitsemaan omaa maataan.

”Tämä näkemys tuki ajatusta, että intialaiset tarvitsivat despoottisen hallinnon – siirtomaavallan – kertomaan heille mitä tehdä”, Muhlberger kertoo.

1900-luvun alkupuolella sekä intialaiset että ulkomaalaiset tutkijat löysivät antiikin tasavallat uudelleen Intian historiasta. Se nostatti kansallistunnetta itsenäisyyttä kohti pyrkineessä maassa.

Irokeesit innoittivat Yhdysvaltoja

Pohjois-Amerikassa demokratiaa oli harjoitettu kauan ennen kuin Yhdysvallat irtautui Britanniasta.

Pohjois-Amerikan koillisosassa asuneiden intiaaniheimojen yhteenliittymä tunnettiin irokeeseina. Kuudesta eri heimosta koostuneiden irokeesien yhteiskuntaa ohjasi suuri rauhan laki, eräänlainen perustuslaki.

Päätöksistä keskusteltiin ensin sisäisesti. Pohjois-Amerikan intiaaneja tutkiva professori Bruce E. Johansen kirjoittaa kirjassaan Forgotten Founders, että järjestelmä oli ikään kuin kaksikamarinen parlamentti. Seneca- ja mohawk-heimot muodostivat yhden ’kamarin’ ja cayugas- ja oneidas-heimot toisen. Jos senecat ja mohawkit olivat samaa mieltä cayugasien ja oneidasien kanssa, niin johtavan onondaga-heimon oli hyväksyttävä päätös.

”Irokeesien yhteiskunta oli erittäin demokraattinen. Edes Yhdysvaltain perustajat eivät omaksuneet kaikkia demokraattisia elementtejä, joita intiaanit harjoittivat, esimerkiksi naisten tasa-arvoa”, Johansen kertoo.

Vertailussa Pohjois-Amerikan myöhemmän demokratian kanssa alkuperäisasukkaat pärjäävät hyvin.

”Mielestäni irokeesien demokratia oli puhtaampi. Heillä ei esimerkiksi ollut orjia. Yhdysvalloissa kuten antiikin Kreikassa demokraattiseksi kutsuttu järjestelmä toimi ainakin jonkin aikaa rinta rinnan orjuuden kanssa”, Johansen toteaa ja jatkaa:

”John Adams kirjoitti Yhdysvaltain perustuslakia koskeneissa väittelyissä käytetyn kirjan, jossa hän esitti demokraattisia esimerkkejä ympäri maailmaa, irokeesit mukaan lukien. Irokeesit olivat Adamsille liian demokraattisia.”

Adams oli yksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista ja myöhemmin maan toinen presidentti.

Johansenin mukaan irokeesit eivät vain harjoittaneet demokratiaa keskuudessaan – he myös osaltaan innoittivat Yhdysvaltain perustajia kuten Benjamin Franklinia ja Thomas Jeffersonia. Perustajat ehkä lukivat antiikin Kreikasta tai Rooman tasavallasta, mutta irokeesien keskuudessa he näkivät itse demokraattisen yhteiskunnan toimivan.

Yleismaailmallinen perintö

Demokratiaa on esiintynyt ympäri maailmaa. Silti se on ollut miesten valtaa – antiikin Ateenasta Nelson Mandelan heimokokouksiin. Naisten poikkeuksellisen vahvasta asemasta irokeesien yhteiskunnassa voisi ottaa mallia monissa maissa tänä päivänä.

Moderni, parlamentaarinen demokratia kehittyi länsimaissa teollisen vallankumouksen jälkeen. Naiset saivat äänioikeuden Uudessa-Seelannissa vuonna 1893 ja Suomessa 1906. Yhdysvalloissa mustien syrjiminen äänestämisessä kiellettiin vasta vuonna 1965. Nykymuotoinen demokratia on hyvin nuori ilmiö.

Mutta globaalisti demokratialla on pitkä perinne; länsi ei voi omia sitä. Demokratisoituminen voi olla myös Euroopan ulkopuolisten perinteiden löytämistä uudelleen, kuten Intian esimerkki osoittaa.

Demokratian yhdistäminen vain yhteen kulttuuripiiriin antaa aseen demokratian vastustajille. Brittikolonialistien ajatus demokratian vieraudesta Intialle antoi heille oikeutuksen hallita maata hyvinkin epädemokraattisesti.

Jos demokratian globaali historia pidetään mielessä, ihmisoikeuksien rikkojien on vaikeampi syyttää demokratian puolustajia länsimaisesta kulttuuri-imperialismista.

”Vapauden kaipuu on yleismaailmallinen, ja sillä on monta tärkeää juurta. En halua jättää ketään tämän perinnön ulkopuolelle”, Bruce E. Johansen toteaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2009