MILKA ALANEN

Katariina Lillqvist kiinnostui romaneista jo lapsena. Viime syksynä hän oli mukana perustamassa romanielokuvien festivaalia.

Selkäpiitä karmii, mutta hyvällä tavalla. Lasivitriineistä ja hyllyiltä tuijottavat menneiden vuosikymmenten teatterinuket. Monet nukeista ovat kuluneita ja kömpelöitä, mutta niin elävän näköisiä, että miltei odottaa niiden avaavan suunsa ja alkavan puhua.

Animaatio-ohjaaja Katariina Lillqvist asettelee omia nukkejaan Teatterimuseon vitriineihin.

”Nyt kun näen tutut nuket tässä yksinkertaisessa lasivitriinissä, se poikii mielessäni heti uusia asetelmia ja tilanteita”, Lillqvist sanoo ja tarkastelee nukkejaan hetken pää kallellaan.

”Vaikka tämä on mun duuni, jotain kiehtovaa nukeissa on aina vaan, jotain miltei shamanistista.”

Näyttelyn amanuenssi tulee tervehtimään ja huomauttaa kohteliaasti, että Mannerheim-nukke näyttää siltä kuin se kohta kaatuisi.

”Joo, laitan sen niin, että se ottaa tukea sängystä”, Lillqvist sanoo ja taivuttaa Mannerheimin pikkuruisia sormia parempaan asentoon.

Lillqvist, 45, on tehnyt nukkeja ja nukkeanimaatioita 90-luvun alusta asti. Niiden lisäksi hän on ohjannut dokumenttielokuvia ja radiodokumentteja. Hän on saanut elämäntyöstään valtion taidepalkinnon ja on maailmallakin arvostettu ohjaaja. Silti suuri suomalainen yleisö taitaa tuntea Lillqvistin Mannerheimin takia – siis sen noin 30 senttimetrin korkuisen nukkehahmon.

Uralin perhonen (2008) on runollinen ja surrealistinen nukkeanimaatio, joka perustuu tarinoihin ja legendoihin, joita Lillqvist keräsi vanhoilta tamperelaisilta punaleskiltä ja -orvoilta. Animaatio näyttää marsalkka Mannerheimin kylmäverisenä teloittajana ja rakkauteen pettyneenä sotapäällikkönä, jonka eroottinen suhde miespuoliseen kirgiisipalvelijaan saa julmia sävyjä.

Marski toi uutta yleisöä

Uralin perhonen keräsi televisiossa miltei puoli miljoonaa katsojaa, voitti parhaan kotimaisen animaation palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla ja on kiertänyt elokuvafestivaaleilla eri puolilla maailmaa.

Sen satiiri ei kuitenkaan purrut Suomessa kaikkiin. ”Homo-Marskista” ja tämän punaisesta korsetista kohistiin jo ennen elokuvan ensi-iltaa, joka jouduttiinkin sitten pitämään turvallisuussyistä poliisivalvonnassa.

Elokuvan myötä ohjaaja on saanut uutta yleisöä, erilaista kuin koskaan aikaisemmin. ”Se on ollut minulle taiteilijana opettavaista ja arvokasta”, Lillqvist sanoo diplomaattisesti.

Toisaalta hän on myös avoimesti kertonut halunneensa Uralin perhosella nimenomaan tuoda keskusteluun Mannerheimin pimeän puolen. Hävinneiden historiankirjoituksessa Mannerheim on valkoinen kenraali, jonka kädet ovat oman kansan veren tahraamat.

Mummo opetti kyseenalaistamaan

Ymmärtääkseen Lillqvistin elokuvien maagista ja yhteiskunnallista maailmaa, on palattava 1960- ja 1970-lukujen Tampereelle. Lillqvist asui vanhempiensa kanssa arava-kerrostalossa Kalevan uudessa lähiössä, jonka maailmaan kuuluivat kotirouvien Tupperware-kutsut, nailonit ja irtoripset.

Toisenlainen todellisuus avautui mummon lapsuudenmaisemassa Pispalassa, haulitornin, viinanmyyjien, lapsilaumojen, työläisten ja talonröttelöiden valtakunnassa.

Lillqvist kulki mummon mukana Pispalassa ja rakastui kaupunginosaan niin, että on aikuisena asunut siellä kymmenessä eri osoitteessa.

”Siellä törmäsin sarvipää-Mannerheimiin ensimmäisen kerran, liiterin nurkassa. Se oli maalattu seinään. Pispalassa oli silloin paljon itseoppineiden lankkumaalareiden naivistisia teoksia. Mannerheimilta kasvoi siinä kuvassa pirunsarvet karvahatun läpi”, Lillqvist sanoo.

”Pelästyin, ja joku sanoi, että katsokaa, likka pelästyi murha-Kustaata.”

Hämmästys oli suuri, kun Lillqvist seuraavan kerran törmäsi Marskiin koululaisena. Hän kysyi opettajalta, miksi koulun seinällä oli murha-Kustaan kuva. Siitä tuli sanomista, pitkäksi aikaa.

Lillqvist oppi jo lapsena, että asioilla on kaksi puolta. Opettaja kiukustui esitelmästä, johon hän oli haastatellut naapurissa asuvaa Espanjan sisällissodan veteraania. Historian tunnilla ei koskaan puhuttu Espanjan sisällissodan vapaaehtoisista tai Suomen kansalaissodasta.

Vanhan työväenliikkeen arvoja kannattavalla mummolla on ollut suuri vaikutus Lillqvistin ajatusmaailmaan. Hän vei tyttöä katsomaan neuvostoliittolaisia elokuvia, ja kun Tampereelle tuli pakolaisia Chilestä, mummo otti mukaan tukikonserttiin.

”Mummo seurasi maailman tapahtumia. Kun Salvador Allende tapettiin, hän piirsi ison mustan ristin karttakirjaan Chilen kohdalle. Sitä alkoi itsekin ymmärtää, että on olemassa elämää myös Tampereen ulkopuolella”, Lillqvist hymähtää.

”60-luvun loppu ja 70-luvun alku oli loppujen lopuksi fiksulla tavalla poliittista aikaa. Kenellekään ei tullut mieleen, etteikö politiikka olisi kuulunut myös lapsille. Silloin esimerkiksi käytiin yhteiskunnallista keskusteltua peruskoulusta, ja niinpä myös me 10-vuotiaat väittelimme aiheesta opettajan kanssa.”

Vahvoja kohtaamisia

Taide kuului ohjaajan lapsuuteen yhtä luontevasti kuin yhteiskunnalliset asiat.

”Tampereen nykytaiteen museo sijaitsi silloin Pyynikillä, ja siellä oli johtaja, joka rakasti lapsia ja piti meille taidekerhoa. Saimme koko museon käyttöömme joka maanantai-ilta. Tukikohta oli museon keittiö, missä värimme ja pensselimme olivat, mutta saimme kulkea koko talossa, näyttelyiden seassa. Välillä jäljensimme näyttelyiden töitä, välillä teimme silkkaa fantasiaa.”

Samaisessa museossa Lillqvist kohtasi eräänä iltana nuket. Hän oli tullut etuajassa taidekerhoon ja löysi yhdestä salista sinne pystytetyn nukkenäyttelyn.

”Teatterinukkeja oli satoja, ja olin yksin niiden kanssa. Kokemus jäi voimakkaasti mieleen”, Lillqvist kertoo.

Toinen nukkeihin liittyvä kohtaaminen oli Haiharan nukkemuseossa Tampereella, kun Lillqvist oli viisivuotias. ”Museossa oli perulainen rituaalinukke, ja esittelytekstissä kerrottiin, että se oli haudattu intiaanitytön mukana. Tyttö oli muumioitunut, mutta nukke säilynyt tuhansia vuosia kuumassa hiekassa. Näky oli pelottava ja kiehtova.”

Ammatillisessa mielessä Lillqvist kiinnostui nukkeanimaatiosta nähtyään hienoja eurooppalaisia animaatioita Tampereen elokuvajuhlilla ja Vaasan kansainvälisellä nukketeatterifestivaalilla.

Koska Suomessa ei vielä 1980-luvulla ollut mahdollista opiskella nukkeanimaatiota, elokuvaleikkaajana työskentelevä Lillqvist päätti lähteä opiskelemaan Prahaan, silloiseen Tshekkoslovakiaan, missä nukketeatteria on tehty keskiajalta asti.

Romanielämää elokuvissa

Lillqvist on kuvannut teoksissaan paitsi ihmisiä sodan jaloissa myös romanien kulttuuria. 2000-luvun alussa syntyi nukkeanimaatiosarja, joka pohjautuu Euroopan romanikansan suulliseen perinteeseen: lauluihin, satuihin ja legendoihin.

Myös Lillqvistin tuorein elokuva, dokumentti Eihän tämä maa minun omani ollut (2008), kertoo romaneista. Siinä kuvataan Suomen romanien historiaa, kulttuuria ja nykypäivää mestarikansanlaulaja Hilja Grönforsin elämäntarinan kautta.

”Kiinnostuin romanien kulttuurista jo lapsena, kun mummo kertoi, että meidän suvussa on molemmilla puolilla romaneja. Aluksi kiinnostus oli visuaalista, ihailin naisten asuja. Sitten mummo antoi luettavaksi pamflettikirjan, joka kertoi romanien asemasta Suomessa. Kirja teki suuren vaikutuksen, samoin mummon kanssa katsottu elokuva Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen”, Lillqvist kertoo.

Nuoruudessaan Lillqvist myös seurusteli useita vuosia romanimiehen kanssa. Hän jopa harkitsi alkavansa pukeutua romaniasuun ja selvittävänsä perimiensä romanikorujen avulla kenen sukuun kuuluu ja löytävänsä sitä kautta paikkansa yhteisössä.

Mutta myös miesystävä oli maailmojen välissä, ulkopuolinen yhteisössään. Lillqvist ei lopulta halunnut valita jotain tiettyä kulttuuria tai paikkaa yhteisössä.

”Olisi jännä nähdä, minkälainen olisin nyt, jos olisin silloin valinnut sen tien.”

Ohjaajan välit romaniyhteisöön ovat joka tapauksessa tiiviit. Viime syksynä hän oli perustamassa Suomeen romanielokuvien festivaalia Kino Kalderasia. Ensi vuonna tapahtuma on tarkoitus liittää osaksi Kino Unionia, ammattiyhdistysliikkeen elokuvafestivaalia.

Ajatuksena on viedä elokuvia työpaikoille ja luoda foorumeita, joilla voidaan elokuvan keinoin pohtia työelämän, globalisaation, sosiaalisen tasa-arvon ja työttömyyden problematiikkaa.

Ilta alkaa jo hämärtyä, kun nukkevelho saa valmiiksi vitriininsä. Viimeinen silmäys, ja sitten Tampereen junalle. Vannoutunut Pispalan tyttö on tosin löytänyt uuden kodin.

”Nyky-Pispala vastasi enää niin vähän muistikuvaani. Siellä oli enemmän haikea kuin hyvä olo. Tuntui vieraalta ajatus, että kun asuu Pispalassa, asuu jotenkin luksus-osoitteessa, voi hyvänen aika. Nyt asun Nekalassa. Siellä ei ole ainoatakaan ökytaloa, ja se muistuttaa muutenkin hieman 1960-luvun Pispalaa.”

Näkymätön käsi – suomalaista nukketeatteria -näyttely Teatterimuseossa 28.6. asti, Tallberginkatu 1 C, Kaapelitehdas, Helsinki.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2009