”Niitä oli kaikkialla: tiellä, kujilla, takapihoilla ja rikkinäisissä huoneissa, rutistuneiden rakenteiden alla ja jätekasojen päällä. Murhaajat… olivat juuri lähteneet… Lopetimme laskemisen päästyämme sataan ruumiiseen. Jokaisella kujalla oli ruumiita – naisia, nuoria miehiä, vauvoja ja isovanhempia makaamassa kammottavina läjinä, siellä missä heidät oli puukotettu tai ammuttu konepistoolilla kuoliaaksi… Silloinkin kun olimme paikalla, näiden julmuuden todisteiden keskellä, näimme israelilaiset katselemassa meitä.”

Näin kuvaa englantilainen toimittaja Robert Fisk Pity the Nation -teoksessaan näkymiä, jotka häntä odottivat Shatilan palestiinalaisleirissä Libanonissa syyskuussa 1982. Libanonin kristityt falangistit olivat juuri murhanneet tuhansia ihmisiä Sabran ja Shatilan leireissä. Israelin armeija saartoi leirejä, muttei tehnyt mitään pysäyttääkseen joukkomurhaa.

Ari Folman oli yksi noista israelilaisista sotilaista. Kymmeniä vuosia myöhemmin hän tajusi, ettei muista armeija-ajastaan Libanonin sodassa juuri mitään. Elokuvassaan Waltz With Bashir hän kertoo yrityksistään selvittää omaa osallisuuttaan tapahtuneeseen.

Waltz With Bashir on kaunis, unenomainen elokuva. Se on animaatio, jossa realistiset kasvot ja ihmishahmot liikkuvat väkevän tyylitellyissä keltaisissa ja harmaissa maisemissa.

Syyllisinä Israel ja Syyria

Elokuva alkaa Folmanin ystävän painajaisesta. Tämäkin oli Libanonissa sotimassa. Koska hän kieltäytyi ampumasta ihmisiä, hänet pantiin ampumaan koiria. Nyt koirat ovat palanneet hänen uniinsa.

Israelin armeija perusti niin sanotun Kahanin komission tutkimaan verilöylyä. Komission raportin mukaan Israelin armeija oli epäsuorasti syyllinen joukkomurhaan. Lisäksi siinä katsottiin, että puolustusministeri Ariel Sharon oli tapahtuneesta henkilökohtaisesti vastuussa. Raportissa häntä vaadittiin eroamaan, mutta siihen hän ei suostunut. Lopulta hän luopui puolustusministerin pestistä, mutta jatkoi hallituksessa.

Vuonna 2001 Sharonista tuli Israelin pääministeri.

Elokuvan nimessä esiintyvä Bashir on libanonilainen Bashir Gemayel, kristitty sotajohtaja ja poliitikko, josta israelilaiset kaavailivat Libanonin seuraavaa presidenttiä. Hän oli erittäin suosittu kristittyjen pyssymiesten keskuudessa. Waltz With Bashirin mukaan hänen julisteitaan oli kaikkialla.

Gemayel murhattiin syksyllä 1982. Murhasta epäiltiin palestiinalaisia, mutta todennäköisesti syyllinen oli Syyria. Gemayelin kannattajien halu syyttää palestiinalaisia johtajansa murhasta johtui Libanonin erikoisesta poliittisesta tilanteesta.

Kristityt maroniitit olivat perinteisesti vääntäneet kättä muslimiväestönosan kanssa. Israelin perustamisen jälkeen Libanoniin tulvi palestiinalaisia pakolaisia ja Palestiinan vapautusarmeijasta PLO:sta tuli eräänlainen valtio valtion sisällä. Erityisesti maroniitit suhtautuivat tähän hyvin penseästi, ja Israelin sotatavoitteeksi tuli tuolloin Libanonissa toimivan PLO:n tuhoaminen.

Ei vastuuvapautta

Waltz With Bashirissa ei taustoiteta tapahtumia yhtään enempää kuin on pakko. Joukkomurha tulee sen takia yleismaailmallisemmaksi. Se voisi olla mikä tahansa sotarikos, johon armeija moraalisen sokeuden vallassa sortuu. Rikos tapahtuu, koska tavallinen sotilas on niin vihainen, peloissaan tai tietämätön, ettei pysty ajattelemaan järkevästi ennen kuin kaikki on ohi.

Folman näkee omalta asemapaikaltaan, kuinka poliittiseen ideologiaansa uskova falangistisotilas menee vanhuksen perässä majaan. Kuuluu laukauksia, ja kysyttäessä sotilas esittää pantomiimilla juuri ampuneensa miehen. Folmanin yksiköstä lähetetään tiedusteluja komentoketjussa ylöspäin, mutta ne eivät johda mihinkään, ja sitten kaikki onkin ohi.

Folmanin itsensä osuus joukkomurhiin oli tämä: hänet ja monet muut sotilaat käskettiin ampumaan Sabran ja Shatilan leirien ylle valoraketteja, jotta falangistit näkisivät paremmin suorittaa veritekonsa.

Elokuvan moraalinen vahvuus piilee sen haluttomuudessa tuomita tai hakea anteeksiantoa. Rikos on niin valtava, ettei sitä voi antaa anteeksi. Folman ei syytä itseään kaikesta tapahtuneesta, vaan täsmällisesti juuri siitä, mitä tekikin: hän oli mies, joka piti murhaajalle lamppua. Israelilainen sotilas näyttäytyy itseään suurempien voimien uhrina, jota voimattomuus ei kuitenkaan täysin vapauta vastuusta.

Waltz With Bashir kertoo maailmasta, jossa syyllisiä ei rangaista. He palaavat elämäänsä ja jotkut, kuten Folman, päättävät alitajuisesti unohtaa. Joskus tosin käy niin, etteivät unohdetut asiat pysykään piilossa. Elokuvasta oppii, että tarpeeksi suuret rikokset eivät vanhene koskaan. Syylliset ovat aina syyllisiä.

Folmanin halu muistaa on puhuttelevinta israelilaisille itselleen, varsinkin nyt. Ulkopuolisen katsojan näkökulmasta sotilaiden traumat ja symboliset unijaksot alkavat jossain vaiheessa jo vähän ärsyttääkin: eivätkö ne todelliset uhrit kuitenkin ole kuolleita palestiinalaisia, eivätkä eläviä israelilaisia?

Lopussa elokuva itsekin päätyy tähän johtopäätökseen. Animaatio lakkaa, tilalle tulee vanhaa videokuvaa joukkomurhan jälkimainingeista. Kauniiden unikuvien jälkeen se lyö naamalle lujaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009