Yhdessä kadunkulmassa kokee olevansa Lagosissa, pari korttelia tuonnempana tunnelmat ovat kuin Mumbaissa. Ollaan Karibialla, aivan Venezuelan edustalla sijaitsevassa saarivaltiossa nimeltä Trinidad & Tobago.
Espanjalaiset, hollantilaiset, ranskalaiset ja viimeiseksi brittiläiset siirtomaaherrat kuskasivat saarten sokeri- ja kaakaoplantaaseille 1500-1800-luvuilla ensin orjia Afrikasta ja heti orjuuden lakkauttamisen jälkeen siirtotyöläisiä Intiasta. Puolet väestöstä on afrikkalaista, puolet intialaista syntyperää. Valkoisia, siis brittejä, on kaksi prosenttia.
Orjuuden lakkauttamisesta Britannian siirtomaissa on jo yli 170 vuotta, mutta sen jäljet voi aistia yhä diasporassa elävien keskuudessa. Brittien siirtomaaherruudesta vuonna 1962 itsenäistyneessä saarivaltiossa afrikkalaista syntyperää edustavat ovat edelleen henkisesti alakynnessä, vaikkeivät intialaiset saarelle tulijat juuri orjia kummempaa kohtelua saaneet hekään. Ihmisten etniset juuret näkyvät niin Afrikkaan kuin Intiaan palautuvien uskontojen ja juhlien kirjona.
Heinä-elokuun vaihteessa saaren afrikkalaisperäinen väestönosa juhlii äiti-Afrikkaa varsin näyttävästi. Kangaskaupat levittävät kaduille pakoittain upeissa väreissä hehkuvia batiikkikuosisia kankaita. Nuorisolle opetetaan kankaiden sitomistyylejä ja viesti tuntuu olevan: ole ylpeä juuristasi, ole ylpeästi musta, afrikkalainen.
Jo ties monennenko polven afrikkalaiset ovat tätä nykyä ennen muuta trinidadilaisia ja tobagolaisia, joilla on aivan oma ja erityinen identiteettinsä. Afrikka ei ole heille juuri muuta kuin kaukainen, sadunomainen maanosa.
Kerran vuodessa trinidadilainenkin saa kuitenkin olla luvan kanssa ylpeästi musta ja kääriytyä näyttävästi batiikkiin. Siitäkin huolimatta, että tietää afrikkalaisuuden olevan jotain ihan muuta, kuin päälle kietaistava batiikkikaapu.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009