Hasan saapuu heti suomentuntinsa päätyttyä, istuutuu helsinkiläisen baarin nurkkapöytään ja kääntää kasvonsa ulko-oveen päin. Hän asettaa kannettavan tietokoneen eteensä ja alkaa kirjoittaa:
”Kun palasin takaisin vuoteeni piiloon kuulin, kuinka sade yltyi. Kuvittelin, että tyttö istui vessanpöntöllä ilman aivoja ja odotti paluutani. Luulin, että tyttö oli yksinäinen ja kaipasi seuraani. Sanoin:
’Älä huoli pikkuinen, muistissani on tuhat ja yksi muusiksi jauhettua aivoa. Tuon sinulle Bagdadista pojan, josta on jäljellä ainoastaan tuoksu äitinsä sylissä.’
Jos muisti on kuin täyteen tupattu vatsa niin mielikuvitus on kuin myllynkivi, joka ei saa koskaan tarpeekseen. Se on kuin kana, joka jatkaa nokkimistaan vaikka maa olisi paljas.”
***
Muutama vuosi sitten istuin kuumassa toimistossa tukevan jalopuupöydän ääressä. Olin jahdannut runsaan viikon nuoria marokkolaiskirjailijoita onnistumatta järjestämään ainuttakaan haastattelua. Malika Mustadraf oli vakavasti sairaana ja Rachid Nini oli poikkeuksetta Marrakechissa, kun minä juoksin hänen jäljillään Rabatissa. Marrakechiin päästyäni hän oli onnistunut livahtamaan Casablancaan.
Nyt, lopultakin, pöydän toisella puolella istui iso saalis: Marokon kirjailijaliiton puheenjohtaja. Yritin esittää kysymykseni mahdollisimman lyhyesti:
”Ovatko arabiankieliset kirjailijat poikkeuksetta marginaalisia hahmoja?”
Vastaus oli yhtä lyhyt kuin kysymyskin:
”Kirjailijalle on aina eduksi olla laidalla. Nurkasta näkee koko huoneen”.
Olen viime aikoina miettinyt usein puheenjohtajan sanoja. Mihin huoneiden nurkissa kyhättyjä siirtolaisten ja pakolaisten tarinoita ylipäätään tarvitaan? Tulin siihen tulokseen, että tarinat ovat välttämättömiä taistelussa Pentagonin, CNN:n, Reutersin ja Ylen tuottamia kylmiä sanoja vastaan. Sanoja, kuten etninen konflikti, heimoristiriidat tai laiton siirtolaisuus. Ne saavat meidät unohtamaan, että maail-ma koostuu tuntevista, kokevista ja kärsivistä ihmisistä.
***
Helsingissä asuva irakilaiskirjailija Hasan al Balasim jatkaa kirjoittamistaan:
”Nousen kirjoittaakseni: hillitäkseni verenvuotoa aivoissani. Paksun romaanin voi kirjoittaa kolmessa vuodessa tai kuudessa kuukaudessa mutta sen sisällön voi käydä läpi päässään runsaassa puolessa tunnissa. Kirjoittaminen on kidutusväline, koska se hidastaa muistin työtä. Se on kuin palanen pumpulia, joka tukkii aivoissa vuotavan haavan. Voi valita kidutuslaitteen torahampaat tai jatkaa elämää kauhuissaan siitä, ettei verenvuoto tyrehdy koskaan.”
Kirjoittaja on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2009