JUHANA PETTERSSON
Bahman Ghobadi on rohkea elokuvantekijä, joka taitaa myös huumorin.
Iranissa ei ole helppo tehdä elokuvia, jos ei ole samaa mieltä sensuroijien kanssa.
Iranilaisohjaaja Bahman Ghobadi on tästä hyvä esimerkki: häneltä on tänä vuonna valmistumassa peräti kaksi uutta elokuvaa, mutta kumpikin on kuvattu salassa.
”Viime vuosi oli kauhea. Aika hupeni, mutta mitään ei tapahtunut. Tänä vuonna päätin, että en voi tehdä töitä näin, ja ryhdyin kuvaamaan. Sain tarpeekseni odottelusta. Haluan tehdä niin monta elokuvaa kuin pystyn”, Ghobadi kertoo, tällä kertaa turkulaisessa pizzeriassa. Sananvapauden puolustajana palkittu ohjaaja vieraili lokakuussa Turun Etnia-elokuvafestivaalilla.
Iranin viranomaiset eivät myöntäneet Ghobadin uusille elokuville tekolupia, sillä sensuroijat olivat panneet edellisen elokuvan esityskieltoon. Half Moon (2006) katsottiin poliittisesti vaaralliseksi.
Mitä ilmeisimmin viranomaisia ei miellyttänyt eräässä kohtauksessa näkynyt kartta, johon oli Iranin ja Irakin rajan tuntumaan merkitty alue nimeltä Kurdistan. Ghobadi on kuvannut yhtä vaille kaikki elokuvansa Irakin ja Iranin rajaseudulla. Nyt viranomaiset väittävät, että ohjaaja ajaa Kurdistanin valtion perustamista ja Iranin kurdialueiden itsenäistymistä.
Kumpikin hänen uusista elokuvistaan on täyspitkä näytelmäelokuva. Yksi on musiikkiaiheinen projekti, toinen taas neljän hahmon kertomuksiin perustuva, dialogiton murhatarina 60 Seconds About Us. Elokuvan käsikirjoitusta on työstänyt myös yhdysvaltalainen Guillermo Arriega, joka on kirjoittanut esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin 21 Grammaa (21 Grams) ja Babel.
Rajakuvia
Ohjaajan ura lähti käyntiin räväkästi, kun hänen esikoiselokuvansa A Time for Drunken Horses (2000) voitti Cannesin elokuvajuhlilla Kultainen kamera -palkinnon. Elokuva kertoo iranilaisista kurdilapsista, jotka yrittävät pelastaa vakavasti sairaan nuorimman sisaruksensa.
Toisessa elokuvassaan Ghobadi näyttää rajojen ylittämisen merkityksen: Marooned in Iraq kertoo vanhasta kurdilaulajasta ja hänen kahdesta pojastaan, jotka lähtevät etsimään laulajan entistä vaimoa Irakiin – ja jäävät nalkkiin.
Kun Ghobadilta kysyy Irakista, hän keskeyttää heti.
”Ei Irak, vaan Irakin Kurdistan. Teen elokuvia kurdeista, ja siksi ne tapahtuvat usein Iranin Kurdistanin ja Irakin Kurdistanin rajalla. Rajan ylittäminen on arkipäivää lukemattomille kurdeille. Joskus rajan voi ylittää luvan kanssa, mutta kun lupaa ei ole, täytyy mennä ilman. Monilla meistä on ystäviä ja sukulaisia rajan molemmilla puolilla.”
Irakiin sodasta huolimatta
Ohjaajan kolmas elokuva Turtles Can Fly (2004) oli ensimmäinen Irakissa kuvattu elokuva Yhdysvaltojen hyökkäyksen jälkeen. Elokuvan päähenkilö on nimeltään Satelliitti. Poika sai nimensä siitä, että osasi asentaa satelliittiantennin, jonka avulla Irakin Kurdistanissakin voidaan katsoa CNN:ää.
Elokuva kertoo Irakin vuorilla asuvista lapsista juuri ennen Yhdysvaltojen hyökkäystä. Satelliitti johtaa raajarikkojen lasten joukkoa, joka kerää räjähtämättömiä miinoja. Satelliitin mukaan raajarikot ovat parhaita miinanraivaajia, koska he eivät enää pelkää mitään.
Satelliitin ja muiden hahmojen näyttelijät ovat oikeasti sodan jalkoihin jääneitä lapsia. Lasten keskinäiset riidat ja ihastumiset ovat koskettavia ja hauskoja. Kauniissa elokuvassa näkyy iranilaisen elokuvan perinteinen visuaalinen rikkaus.
Ghobadi aloitti elokuvanteon valmistelut Kurdistanissa vain muutamia viikkoja Yhdysvaltojen hyökkäyksen jälkeen. Millaista oli kuvata elokuvaa Irakissa sodan aikana?
”Meillä oli kymmenen ihmistä ja neljä autoa, ja teimme yhteistyötä viranomaisten kanssa. Improvisoimme tilanteen mukaan. Niissä olosuhteissa oli vaikea pitäytyä suunnitelmissa. Jouduimme kuvaamaan huonolla kameralla, sellaisella, joita Iranista löytyy lojumasta ympäriinsä. Myös filmi oli kehnoa, ja se näkyy elokuvassa”, Ghobadi luettelee. Vaaroista ohjaaja ei puhu mitään.
Politiikkaa – ja taidetta
Vaikka Ghobadi kuvaa rankkoja aiheita, hän kiinnittää huomiota myös arjen pieniin vääryyksiin.
”Suomessa olemme kaukana niistä ongelmista, joita elokuvissani käsitellään, mutta ei asia ole niin yksinkertainen. Olen saanut matkustaa paljon viime vuosina ja olen löytänyt ongelmia ja vääryyksiä kaikkialta. Tulen aina hyvin vihaiseksi. Raivo on yksi syy, miksi teen elokuvia.”
Raivon lisäksi teoksissa räiskyy myös huumori. Esimerkiksi Turtles Can Fly -elokuvassa poika ottaa pahasti epämuodostuneen jalkansa kainaloonsa konepistooliksi ja on ampuvinaan sillä kohti irakilaisia sotilaita. Protestiele on samaan aikaan huvittava, kammottava ja haudanvakava.
Kurdistanin karua vuoristomaisemaa kuvataan rakkaudella myös elokuvassa Half Moon. Sen vaikuttavimmassa kohtauksessa keikalle lähdössä oleva kurdibändi poikkeaa ”kylässä, jossa asuvat kaikki ne naiset, jotka eivät saa laulaa”.
Aluksi nähdään vain autio kylä, mutta pian aavemaisen laulun saattelemat sadat mykät naiset nousevat esiin dramaattisissa vaatteissa. Kuvien sanoma mykistetyistä naisista on vahva.
Ghobadin itsensä mukaan Half Moon vastustaa Iranin lakia, joka kieltää naisia laulamasta julkisilla paikoilla. Jokaisella elokuvalla on poliittinen sanoma, mutta ohjaaja ei halua esiintyä pelkästään poliittisena elokuvantekijänä.
”Haluan rakentaa kurdikulttuuria. Ehkä minun esimerkkini myötä muutkin kurdit alkavat tehdä elokuvia.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008