”Se on alkanut! Siellä ammutaan!”

Eletään vuotta 1854. Ryhmä ruotsalaisia turisteja matkaa intoa puhkuen kohti Suomea. He haluavat nähdä sotaa. Heidän suuria murheitaan ovat, ehtivätkö he höyrylaivan kyydissä katsomaan ajoissa päätaistelua – tai saavatko he syöttää sotavankeja. Me olemme maksaneet tästä kaikesta, meidän on saatava rahoillemme vastinetta, miehet vaativat.

Näytelmäkirjailija Laura Ruohonen tarttuu uutuusdraamassaan Sotaturistit aiheeseen, jossa tiivistyy osuvalla tavalla yksi ihmisyyden tummia puolia: halu nähdä ääritilanteita, katastrofeja, kipua niin, että oma selusta on suojattu.

”Ihminen kokee olevansa enemmän totta ja olemassa, kun hän on lähellä tuskaa”, toteaa näytelmän Suomen Kansallisteatteriin ohjaava Åsa Kalmér.

Ruotsalaisohjaajan mielestä me ihmiset rakastamme konflikteja, osittain juuri puhdistavasta syystä: kun katsomme vaikkapa uutisia sodista tai muista tuhoista, tunnemme olevamme parempia ihmisiä.

Kun arki ei tunnu

Ikävä tietysti, että pitää tappaa ihmisiä, toteaa sotaa ihannoiva mies näyttämöllä. Ihan tulee tippa linssiin, lisää toinen. Ja sitten syötetään sotavangeille lisää sämpylöitä.

Sotaturistit on farssi, joka käsittelee Krimin sodan (1853-1856) tapahtumia modernein maustein. Tuo sota oli itsessään suuri fiasko: se toi ensimmäistä kertaa amatöörit ja median taistelutantereille, tantereella möhläiltiin komeasti ja paljon ihmisiä kuoli turhaan.

Sotaturistit yhdistää raskasta asiaa ja keveää muotoa. Näytelmä on kokonaisuudessaan kunnon farssin tavoin humoristinen, ja osa sen henkilöhahmoista suorastaan idioottimaisen kepeitä. Ihminen saa nauraa itselleen. Käsi kädessä kulkevat syvälliset ihmisyyteen ja sotaturismiin ilmiönä liittyvät moraaliset kysymykset:

Miksi ihminen haluaa katsoa, mitä tapahtuu, kun antaa kohtalon viedä tai rakkauden sokaista? Entä miten kaaos voi aiheuttaa sellaista riippuvuutta, ettei oma arki tunnu miltään? Miksi niin moni ihminen haluaa nähdä asioita, joiden ei toivoisi tapahtuvan?

Entä onko pahuus lopulta vain mielikuvituksen puutetta?

Ihmisyyden raaka puoli

”Minulla on tapana sanoa, että on parempi nähdä murha näyttämöllä kuin todellisuudessa”, Åsa Kalmér kuvailee.

Ohjaajan mielestä ihmisyyden raakoja puolia on hyvä käsitellä teatterissa, jossa on koko yhteisö, näyttelijät ja katsojat, läsnä. Kalmér korostaa myös sitä, että väkivallan näyttäminen on teatterissa aina kontrolloitua.

”Tosin Sotaturistit-esitystä ja sen suuntaa kohti luontoa, luonnonmukaisuutta, rauhaa, voi tietysti käyttää lääkkeenä pahaa maailmaa vastaan – sen sijaan, että menisimme ja tekisimme, todella muuttaisimme maailman”, Kalmér sanoo.

Vaikka 1854 Ruotsista sotaturisteja kuljettaneessa laivassa oli lähinnä miehiä, näytelmässä sotahullujen miesten vastavoimaksi asettuu nuori tyttö.

”Ajattele nyt, kuinka moni sun ikäinen pääsee tämmöstä kokemaan”, toteaa isä intopinkeänä tyttärelleen turistilaivassa. Pommit paukkuvat kuin ilotulitteet. Tytär ei ole sodan seuraamisesta yhtä innostunut. Hän katsoo tapahtumia tympeänä, ihmeissään, lopulta vastustaen ja kärsien.

Sotaturistit tuokin tehokkain keinoin esiin juuri sen, kuinka ihminen kiihkossaan kadottaa todellisuudentajunsa totaalisesti. Höyrylaivan sotaturistit elävät omaa jännityksen ja vaaran täyttämää nautintoaan. Omaa ilotulitustaan. Eikä tuolla nautinnolla ole mitään tekemistä todellisen empatian kanssa.

”Muista, että suurin osa ihmisistä haluaa koko ajan syödä sut!” opetetaan sotaturistien laivassa.

Sotaturisti – nykyihmisen irvikuva

Vaara-, tuho-, konflikti- tai sotaturismi. Mitä termiä sitten käyttikin, viesti on selkeä: Kyse on turismista, jossa ihminen siis matkustaa paikkaan x, jossa on tukalat oltavat, sota tai muu konflikti.

Kyse on turisti-ihmisen halusta olla lähellä uhkaa, seikkailla ja tuntea elävänsä. Kyse on myös hedonistisesta mielihyvän etsimisestä, rohkenisin väittää.

Sotaturismi ei ole menneiden vuosisatojen historiaa, vaan edelleen voimissaan oleva ”matkustamisen muoto”, itse asiassa kasvava matkailunmuoto – kaikki extreme kun on ollut muodissa jo vuosia.

Ja seikkailijoiden mieltä tuskin masentaa se, että mitä kovempi konflikti on kyseessä, sitä halvemmaksi tulee matkaaminen kohteessa.

Toisen maailmansodan aikana harrastettiin niin sanottua teloitusturismia. Janne Ahtola kuvailee artikkelissaan ”Vaihtoehtoista turismia? Vaarat ja seikkailumahdollisuudet turistisina attraktioina” sitä, miten kansa kerääntyi seuraamaan juutalaisten teloituksia ja jotkut halusivat osallistua itse teloittamiseen. Katsojille myytiin jäätelöä ja virvokkeita.

Tutkija Sam Inkinen kirjoitti City-lehdessä vuonna 1999 omista matkailukokemuksistaan. Hän kuvailee artikkelissaan sitä, kuinka kiipesi 1996 Sarajevossa vuorelle, jolta venäläinen kirjailija Limonov matkaseurueineen harrasti aktiivista eli osallistuvaa sotaturismia. He ampuivat harrastuksenaan sarajevolaisia.

Sotaturismi on kuitenkin yleensä passiivista. Juuri sellaista, jossa tarpeeksi läheltä ja tarpeeksi kaukaa seurataan tuhoa. Ollaan turvassa, mutta kaikki paha on mahdollista, ja se kutkuttaa.

Jo pikainen etsintä tuottaa tulosta: internetin keskustelupalstoilla anonyymit nimimerkit pohdiskelevat, minne mennä kesälomalla. Irakiin, Afganistaniin, Somaliaan? Kirjoituksissa vilahtavat sotaa käyvien maiden lisäksi erilaiset luonnonkatastrofit sekä keskitys- ja tuhoamisleirit.

Sotaturistit ovat kaikin tavoin ihmisyyden irvikuvia. Turismin muoto on sotaa käyvän kohdemaan ihmisyyttä ja elämää loukkaavaa. Sotaturistit-näytelmässä syötetään sotavankeja kuin koiria. Myös todellisuudessa sotaturistit matkustavat pällistelemään toisten ahdinkoa. Koska eivät kestä omaa todellisuuttaan. Sen turvallisuutta, sen muuttumattomuutta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008