”Tärkeimpänä tavoitteenamme pitäisi olla auttaa maailman vapaita kansoja niiden omissa ponnisteluissa, jotta ne voivat tuottaa enemmän ruokaa, enemmän vaatteita, enemmän rakennusmateriaaleja ja enemmän mekaanista voimaa keventääkseen taakkojaan.”
Kuulostaako tutulta?
Kehityksen historiaan perehtyneelle ehkä, sillä sanat lausui Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman vuoden 1949 kuuluisassa virkaanastujaispuheessaan, joka aloitti nykyisen kehityksen ja kehitysyhteistyön aikakauden. Pohjoisen moraalista velvoitetta ei esitetä puheessa välttämättömyydeksi, mutta selvästi siihen silti viitataan: meidän pitäisi auttaa.
***
”Kehitysmaiden velvollisuutena on uudistaa talouksiaan – -. Teollisuusmaat voivat avata omia markkinoitaan, edistää kehitysmaiden etuja kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa ja tukea kehitysmaiden tuotannollista ja kaupankäyntikapasiteettia.”
Kuulostaako tutummalta?
Näin kirjoittivat suomalaisvirkamiehet vuoden 2008 syksyn Kauppa ja kehitys -lehden pääkirjoituksessaan. Välttämättömyydeksi tekstissä esitetään Etelän moraalinen velvoite: kehitysmaiden pitää uudistaa. Pohjoisella sen sijaan ei näytä velvoitteita olevankaan, vaan teollisuusmaat vain voivat auttaa.
***
Silkkaa sanailua, mietit ehkä. Mutta kieli rakentaa maailman merkitykset, ja merkitysten varaan rakentuu toiminta. Jos emme esimerkiksi nimeäisi kehitysmaita ”kehitysmaiksi”, eivät ne meille sellaisia olisi, eikä niitä tarvitsisi ”kehittää”.
Voimme siis uskotella, että kehitysyhteistyömme tekee meistä globaalisti yhteisvastuullisia. Omia merkityksiään kuitenkin rakentaa kieli, jossa ”kehitysmaat” yhdistetään ”velvollisuuteen”, ”teollisuusmaat” vapaaehtoiseen ”voimiseen”.
”Valta kuuluu aina sille, joka osaa tehdä itsestään sanojen mestarin.” Näin kirjoitti kehitystutkija Gilbert Rist vuoden 1997 teoksessaan The History of Development.
Kuulostaa kovin tutulta.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008